Havahduin tässä eräänä aamuna jännään tosiasiaan. Olen nykyään äärimmäisen tunteita täynnä oleva ihminen. Suorastaan pursuan niitä. Aiempien vuosien "mikään ei tunnu miltään" elämänvaihe on vaihtunut ensiksi kaikkiin niihin surusävyihin ja tuskallisuuksiin. Sen jälkeen näiden syvissä vesissä pyörimisten jälkiseurauksena on tullut esiin kaikkia ja kaikkea syleilevä tunteiden vastaryöppy. Tunnen itseni paremmin. Hyväksyn itseni ja sitä kautta uskallan jopa sanoa, että rakastan itseäni tällaisena kuin olen. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä.
Tuntuu, että rakastan lapsianikin enemmän kuin ennen. Tai ainakin avoimemmin. Osoitan sen heille herkemmin. Halaan, pussaan (vaikka esiteini vastusteleekin), silitän, sanon. Olin ennenkin työni vuoksi paljon poissa lasteni luota. Näen heitä lähes yhtä paljon kuin aiemmin. Nyt vaan ikävöin enemmän. Arvostan yhteistä aikaa heidän kanssaan enemmän kuin koskaan. Panostan siihen. Panostan läsnäolooni heidän kanssaan silloin kun saan viettää yhteistä aikaa heidän kanssaan. En tiedä olisinko osannut sen tehdä ilman eroa? Olisinko osannut samalla lailla olla läsnä, kiinnostunut ja osoittaa sen myös.
Monet läheiseni ja ystäväni ovat kysyneet miten lapseni ovat ottaneet eromme. Nykyvalossa ja havaintojeni kautta voisin sanoa, että he voivat paremmin kuin koskaan. Totta kai he ovat joutuneet kärsimään tästä. He asuvat kahta kotia ja heidän elämänsä on muuttunut. Ja ero on vielä niin tuore, ettemme näe ehkä kaikkea muutosta mitä se heissä aiheuttaa tulevaisuudessa. Mutta heidän koulunsa menee paremmin kuin aiemmin, he ovat seesteisiä, suhde heihin on avoin ja kommunikointiyhteys toimii - vaikka toinen onkin mahdollisimman haastavassa iässä. Toki olen alati tuntosarvet töröllään ja seuraan heidän mielenliikkeitään. Mutta tilanne voisi olla huomattavasti huonompi. Sanotaan, että lapset ovat perheen peili. Hieman joudun uskomaan siihen.
Kaikessa on kääntöpuolensa. Erossa olossa se on jatkuva ikävä. Sen kanssa on vain pakko oppia elämään. Muuten se voi olla murskaavaa. Onneksi tiedän, että lapsilla on hyvä olla myös isällään. Yhteys toimii hienosti sinnekin suuntaan ja luottamus on yhä paikoillaan. Vanhemmuudesta ei voi erota ja siitä olen kiitollinen, että me molemmat sen tiedostamme ja toimimme sen mukaan yhä. Erikseen, yhdessä.
Ja jotta elämäni olisi hieman monimutkaisempaa, niin kannattaa mennä rakastumaan mieheen, joka asuu satojen kilometrien päässä. Jotta ikävää ja ikävöintiä voisi tuntea vielä hieman enemmän..Mutta senkin voi kääntää voimavaraksi oikealla asennoitumisella.
On ihanaa saada tuntea. Kaikkea niitä sävyjä. Kaipuuta, haikeutta eron hetkellä, puristavaakin ikävää toisen läheisyyteen. Miksi? Koska vastavuoroisesti se palkitaan moninkertaisesti siinä hetkessä, kun toisen taas tapaa. Pääasia, että toinen on läsnä sydämessä vaikkei aina siinä sen hetkisessä elämässä. Koska koti on siellä missä sydän on.
Elämä on juuri nyt yhtä ikävää, mutta se ei ole ikävää. Päinvastoin.
Tänä harmaana, pimeänä, räntäsateisena tiistaina. Lähden halimaan (edes hetkeksi) tyttäriäni. Kiitollisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti