Saunan lauteilla naisystävien seurassa tulee puhuttua syvällisiä. Siinä höyryjen keskellä tyyntä järvimaisemaa ihaillessa maailma paranee ja sielu kevenee. Kesäillassa saunomisessa on jotain pyhää ja puhdistavaa. Kun kuumuus käy sietämättömäksi, pulahdus viileään veteen on kuin uudestisyntyminen. Kehon kirvoittava ravistelu. Kuikan laulua kuunnellessa, itikoiden ininän säestämänä, kuonat peseytyvät pois niin mielestä, kehosta kuin sydämestä. Hyöryävät vartalot pyyhkeisiin kääriytyneinä, nautiskellen maisemista ja hetkestä. Se on kuin riitti. Meditatiivinen tuokio.
Rikomme hiljaisuutta. Puhumme parisuhteista. Pitkien liittojen onnen saloista ja vastavuoroisesti haasteista. Miksi me ihmiset emme osaa muuttua tai muuttaa suuntaa ajoissa? Mistä se kuona alkaa kertymään suhteeseen? Ja ennen kaikkea - miten sen saisi purettua pois?
Voin puhua vain omasta puolestani. Ikä ja kokemukset tuovat viisautta. Jos olisin nuorempana tiennyt tämän minkä nyt tiedän, elämä olisi voinut mennä ihan toisin. Onneksi toisille tie on helpompi. Toiset kykenevät hyödyntämään liitossaan matkan varrella omaksumaansa viisautta ja jäsentämään ne opit muovautuakseen myös toista varten. Jos on tahtoa rakastaa, halua olla toisen kanssa ja toiselle edelleen hyvä, mitään ei ole menetetty.
Ei ole olemassa suhdetta, joka ei matkan varrella tahriintuisi tai kokisi takaiskuja. Me olemme vain ihmisiä. Loukattuina tahdomme loukata. Vihaisina sanomme asioita, joita emme tarkoita. Teemme virheitä. Kätkemme toiselta ajatuksia ja tunteita, koska emme uskalla pukea niitä sanoiksi.
Jokainen koettu loukkaus, nälväisy, väärinkäsitys ja tehty virhe täytyy kuitenkin käsitellä ja purkaa paloiksi. Muuten niistä kertyneet kuonan jyvät alkavat sakkautumaan sydämen suoniin ja tukkivat niitä lopulta. Katkeruuden kalkki. Se on myrkkyä rakkaudelle. Ja koituu lopulta sen turmioksi. Koska kertynyt katkeruus etäännyttää parit toisistaan. Suhteesta katoaa lämpö, seesteisyys ja hyvänolontunne. Toiselle ei ole enää auki, yhteys on poikki.
Meissä kaikissa asuu myös pimeys. Puhumattomat ja mieltä vaivaavat asiat ja salaisuudet vievät tilaa valolta. Ei ole todellakaan helppoa ottaa niitä puheeksi varsinkin, jos tietää, että ne satuttavat toista. Tai ovat niin vaikeita asioita käsitellä, että lopputulosta ei osaa ennustaa. Ei tiedä miten toinen tulee reagoimaan. Koska myös ääneen puetut ajatukset ja sanat satuttavat. Joskus jopa enemmän kuin fyysinen kipu. Mutta en näe muuta mahdollisuutta. Raakakin rehellisyys on parempi kuin valheellinen totuus.
Miten valoon pääsee takaisin, jos pimeys on vallannut jo osan? Parisuhteen oikaiseminen ja taistelu valoon voi olla yhtä kivikkoinen ja raskas polku, kuin eroonkin johtava tie. Jopa karumpi. Mutta rakkauden voi aina löytää uudelleen, jos tahtoa siihen on. Yhdessä.
Ei anneta pimeydelle periksi. Valon myötä rakkaudesta voi tulla jälleen lumivalkoinen. Kuin hanki helmikuisten aamujen. Tai kesäyön valoisuutta hehkuva taivas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti