Se oli yhtä aikaa lempeä ja raju, kun yhteen nojauduimme, katosi ajantaju. Täällä olin, tietämättäni sua odotin.
Enkelitkö näkivät, että sydämemme olivat yksin. Johdattivat toisemme huomaamaan, että olisimme taas sylityksin.
Jotain silloin tapahtui, sydän pieni poterostaan havahtui. Väristen ja varovaisesti se alkoi avautua, jotta sielumme yhteen saivat sulautua.
Tiesin ettei mikään olisi kuin ennen, veit mukanasi tullen mennen. Luotin sinuun heti kuin vuoreen, raivasin tieni läpi myös sinun umpikuoreen. Pian vuodatimme jo surumme ja tuskamme sanoiksi pukien, taakkaamme purkaen, toisiamme tukien.
Sydämeni pääsi vihdoin etsimäänsä kotiin, onneksi se ei hukkunutkaan elämän sotiin. Elämä parastaan antoi, kun se sinut eteeni kantoi.
En tiennyt aiemmin mitä rakkaus on, toit minulle rauhan, en ole enää levoton. Olet voimani, turvani, tukena aina. Olet rakastajani, ystäväni, et vain laina.
Rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen. Vaikka kaukana oisin, luoksesi aina liitelen.
Onnellisuus on luonani nyt, etsintäni on päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti