Avaan silmäni. Vaalean harmaa kajo kuultaa makuuhuoneeseeni ja tiedän, että kello ei ole vielä kuuttakaan. Olen pyörinyt lakanani ryttyyn ja peitto on kietoutunut hikisten raajojeni ympärille. Olen heti liian virkeä. Tiedättekö sen rasittavan tunteen, kun tiedätte nukkuneenne liian vähän, mutta koneisto jo käy, jonka vuoksi tiedät, ettei unenpäästä saa enää kiinni?
Ajatukset alkavat vaeltaa. Koskaan ei saisi sanoa ääneen joitakin asioita. "Olen nukkunut niin hyvin viime aikoina". Vain toissa päivänä hehkutin näin äidilleni ja kerroin, etten muista, koska viimeksi olisin kyennyt nukkumaan useina öinä yli 9 tuntia putkeen. Herännyt joinakin aamuina vasta liki kymmeneltä. Se on ollut tällaiselle huonosti nukkuvalle huikaisevan upea kokemus. Huomasin, että vasta noin puolentoista viikon lomalla olon jälkeen kierrokset alkoivat laskea ja rytmini muovautui sellaiseksi, että nukuin hyvin ja heräämättä kertaakaan. Ilman huolia, murheita ja stressikierroksia sitä kykenee siihen. Niinpä.
"Olen niin onnellinen". Toinen lause, jonka ääneen laskeminen kostautuu välittömästi. Vain paria päivää aikaisemmin ajelimme kaksin kumppanini kanssa kotiin mini-deittilomaltamme ja siinä matkan aikana oli aikaa miettiä kulunutta kesäämme. Hersytellä kaikkia niitä ihania lomamuistoja, selata yhteisiä kuvia ja palata näihin vain tovi aiemmin tapahtuneisiin hetkiin. Meillä oli aivan huikaisevan hieno ja elämän kaikkia värejä sisältävä kaksiviikkoinen loma yhdessä kaikkien lastemme kanssa ja juuri sillä hetkellä huristellessamme kuumuudesta väreilevällä ykköstiellä tunsin vain huikaisevaa onnellisuutta kaikesta mitä olemme saaneet kokea. Siinä hetkessä oleva onnellisuus. Käsi silittää toisen poskea, hipaisee tasaisen sileäksi ajeltua niskaa. Sängen samanaikainen pehmeys ja karheus kutittelee suloisesti. Silmäpari tavoittaa toisen. Niistä hehkuva lämpö. Se hetkellisyys ja sen ainutkertaisuus. Onnensäikeet. Pieninä hippusina. Onnellisuuden avaimet. Jään siihen.
Aiemmin, kun lapset olivat pieniä, yksi kirotuista lauseista oli "meidän lapset ovat olleet terveitä. Ei ole ollut edes flunssaa". Kun sen päästi suustaan, niin tiesi, että aika varmasti viimeistään viikon sisällä joku tauti iskee. Sama pätee nykyisinkin. Riittää, jos edes suo itselleen sen ajatuksen, että olenpa pysynytkin terveenä koko syksyn/talven, niin eiköhän sitä jonkun räkätaudin vähintään onnistu nappaamaan liki niiltä kantimilta. Älä siis sano sitä ääneen. Vaikka mielesi tekisi.
"Olen ollut todella tyytyväinen, kun autossamme/tiskikoneessamme/pyykkikoneessamme/jne. ei ole koskaan ollut mitään vikaa ja se on toiminut aina kuin unelma". Niinpä niin. Viimeistään seuraavalla viikolla juuri tämä kehumasi kapistus vaatii korjausta. Ja se maksaa. Mitä enemmän olet hersytellyt satumaisella tuurillasi ikuisesti toimivista laitteistasi, sitä enemmän tuohta joudut pulittamaan. Välttääksesi kirouksen, jätä nämäkin kehut kehumatta.
Entäs tämä. "En ole koskaan saanut sakkoja.." Kuuluisa. Yhtä toimiva kuin "en ole pitkiin aikoihin saanut sakkoja" koska jos ei muuta, niin vähintään silloin parkkipirkot muistavat sinua pienellä lahjalla.
Torikauppiaan ja yrittäjän tyttärenä olen elänyt kaupankäynnistä. Myynti on verissä. Nykyisissäkin töissä. Sen vuoksi usein keskusteluissa vilahtaa se miten kauppa on käynyt..Ja voi peijooni, jos erehtyykin joskus sanomaan, että "kauppa on käynyt hyvin". Seuraa suvanto. Ovi ei käy, puhelin ei soi. Ostajat ovat kadonneet kuin pieru Saharaan. On hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Koskaan ei siis kannata keulia hyvillä myynneillä. Kostautuu heti.
Mitä sitten uskaltaa enää sanoa ääneen? Mikä ei kulu vaikka sitä tuhlaisi kuinka paljon? Kuten ihanassa Haloon biisissäkin sanotaan " ei rakkaus käyttämällä kulu, se vahvistuu".
Minä sinua rakastan. Sen voi aina sanoa ääneen. Vaikka joka päivä. Ainakin joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti