Kuunsirppi keltaisena hohtaa. Kumollaan ja kyljellään, peltojen yllä. Pohjantähti sen alla kirkkaana loistaen.
Pakkanen kiristyy, pimeys ympäröi.
Matkalla kotiin. Minulla on siellä kaikki mitä tarvitsen. Sinä ja lapsemme. Sinun ja minun. Tänään emme kumpikaan ikävöi.
Miten kaikki voikin solahtaa näin paikoilleen, mietin. Mikä onkaan tuo maailmankaikkeuden viisaus, joka tämän ohjaa. Näkeekö se jo jostain ennen, miten palaset sopivat yhteen? Ennen kuin he kukaan itsekään sitä tietävät. Oliko näin tarkoitettukin? Tarvitaanko minua jossain missä ette tienneet tarvitsevanne?
Joskus kauan kauan sitten. Aavistus jo sinusta. Tiesin. Vaikka en tiennyt etsiväni. Mutta sen tiedän. Tarvitsen sinua. Sinua ja teitä.
Kuulen naurun, pysähdyn hetkeen. Näen sen kaiken lämmön. Se ympäröi meidät. Enää ei ole kylmä. Istun pöytään, saadakseni sinun rakkaudella laittamaa ruokaa. Katson näitä kaikkia silmäpareja tässä pöydän ympärillä, jotka loistavat niin kirkkaina. Kaikki rakkaat ovat koolla. Näen kuinka pienet kädet halaavat toista. Hetki sitten vasta vierasta. Nyt jo ystävää. Tämä hetki on meidän kaikkien.
Katsot minuun. Minä uppoudun katseeseesi. Silmiesi sini on lähes tummaa. Minä tiedän. Ajattelen aivan samoin. Tartut käteeni pöydän yli. En irrota katsettani.
Huikaiseva onnentunne. Vaikka joudun päästämään tästä hetkestä taas pian irti, tiedän, että se jää. Tässä se on. Se on jokaisessa solussani. Jokaisessa hengenvedossani. Olen tallentanut sen sydämeeni.
Olen maailman onnellisin nainen juuri nyt. Minulla on kaikki tämä. Joka on enemmän kuin mikään muu. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että minua on kohdannut näin valtavan upea rakkaus.
Elämälle kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti