Lohtu..

Sunnuntaista on muodostumassa minulle jossain määrin luopumisen päivä. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään. Yritän olla ajattelematta sitä. Ainakin lauantaisin. Yritän tarttua hetkeen ja nauttia jokaisesta sekunnista, jolloin en joudu miettimään sitä. Luopumista. Arkeen paluuta.

Koska niin se on. Nyt tiedän mitä eronneelta aina kysytään. Ei suinkaan sitä, että miksi te erositte (suomalainen on korrekti. Se kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja välttelee kipeitä kysymyksiä). Ei. Suomalainen kysyy eronneelta, jos tällä on lapsia, että mites teillä - vko-vko periaatteellako? Mikä teillä on vaihtopäivä?

No se on sunnuntai. Joko siis tytöt tulevat minulle tai lähtevät. Tai minä tai kumppanini lähtee. Etäsuhteessa elämisen ehdottomasti paskin puoli on se, ettei yhdessä saa viettää arkea. Jos on mahdollisuus tavata viikonloppuna, sunnuntai edustaa jälleen eronhetkeä. Kontrastia ihanan, yhdessä vietetyn ajan ja arjen yksinäisyyden välillä. Jokainen sunnuntai on yhtä lähtemistä ja eron haikeita säikeitä.

Tänään erityisesti. Nuorimmainen lähti innosta hehkuen isälleen. Pakkaamaan laukkujaan lomaa varten. Tiistai on jo ihan nurkan takana ja paniikki alkaa nostaa päätään. Onneksi isompi jäi vielä yhdeksi yöksi. Tuomaan lohtua. En tiedä kestäisinkö tätä iltaa romahtamatta. Kaiken kukkuraksi onnistuin imuroimaan jokavuotisen keuhkotautini. Tai no. Se tekee vasta tuloaan. Painaa raskaasti rintakehää, poltellen keuhkoissa, kutittaen, nostaen lämmön, tehden olon täysin vetämättömäksi.

Raahaudun alakertaan laittaakseni pyykkejä. Palelee. Näytän aivan karmealta. Niin valjulta. Luoja, että vihaan sairastamista. Vien puhtaita pyykkejä nuorimmaiseni huoneeseen. Hän on kirjoittanut liitutauluunsa: " Ilona ei ole paikkalla. Olen matkkoilla." Kuumeen kuumentamat kyyneleet kostuttavat silmäni. Tätä ikävää ei tajua ennen eroamista. Eivätkä he ole edes vielä lähteneet...

Yritän ajatella, että olen onnellinen siitä, että lapseni näkevät pian auringon ja pääsevät uimaan niin mereen kuin ihaniin altaisiin. Imevät itseensä ihanaa energiaa ja saavat viettää laatuaikaa isänsä kanssa. Lohtu. Lohtu. Hoen. Ei lohduta.

Yritän tsempata. Minulla on onneksi vielä toinen tyttäristä tässä. Laitamme saunan päälle. Aivan sama vaikka keuhkoni eivät siitä tykkäisi. Tilaamme pizzaa. Jo puhtaasti siitäkin syystä, että kaapissa ei ole mitään ja yksinkertaisesti minusta ei ole lähtemään kauppaan. Saati, että jaksaisin vääntäytyä hellan ääreen. Lohduttaa, hieman. Cokiksella tietty. Löydän jemma-suklaata. Hitot siitä, että olen karkkilakossa. Hätä ei lue lakia. Lohduttaa. Joskin hetken kuluttua on myös pahaolo.

Nyt tarvitaan jotain hömppää. Mielellään komediaa. Netflix päälle. Kömmin saunan jälkeen vällyjen väliin. Mitä sitten, että kello on hädin tuskin seitsemän. Ulkonahan on ihan kuin yöllä. Kääriydyn pehmoisiin ja lämpimiin peittoihin. Lohduttaa. Lainakoira käpertyköön jalkopäähän. Sekin lohduttaa.

Selaan matkoja. Ihailen upeita hotelleja ja kuvankauniita rantakuvia. Haaveilen, suunnittelen, toivon. Jospa sittenkin pääsisi jonnekin, lomalle. Omien rakkaiden kanssa. Lohduttaa.

Aika kuluu nopeasti. Kahden viikon päästä joulu on jo juhlittu. Lohduttaa.

Eihän tässä mitään hätää ole. Kaikesta on selvitty. Ja selvitään.

Olen palannut isäni juurille. Apteekki tiesi sen ensimmäisenä. Kummasteli, kun reseptini ja tietokoneen antama nimi oli eri. Kyllä, Pärä is back. Officially. Entistä vahvempana. Kunhan tänään vähän tankkaan hieman lohtua. Myös kirjoittamisesta. Teistä, rakkaat lukijat. Omista tukijoukoistani. Rakkaudesta. Tänään saan olla vähän reppana.