En tiedä mistä ihmeen syystä tällä viikolla, upeassa hellekelissä keski-Suomesta kotiin palatessani aloin funtsimaan sitä miten erilaista ikävää ja kaipausta onkaan...Kesä vihreimmillään ja vehreimmillään. Ikävä iskee jo nyt. Olen todellakin outo. Mutta autoa ajaessa on (liikaa) aikaa ajatella.
Jostain syystähän ikävä nimensä mukaisesti herättää meissä ensisijaisesti ikäviä ajatuksia ja tunnetiloja ensimmäisenä. Vaikka eihän ikävä sitä ole, ainakaan pelkästään.
Mistä ikävä tai kaipaus kertoo? Siitä, että joku tai jokin herättää meissä niin vahvoja tunteita, että sen asian tai ihmisen ollessa ulottumattomissamme, tunnemme puutosta, jonka sanoitamme ikäväksi. Se on olotila, joka on täynnä pakahduttavaa tunnetta. Toisinaan positiivisia, toisinaan surullisia ja haikeita. Joskus jopa niin vahvoja tunteita, että itku pääsee. Myös ilosta tai ennakkoon. Niin. Osaan tirauttaa myös ns. ennakoivat ikävän kyyneleet tarvittaessa. Onhan se aivan pimeetä. Mutta jos jossain hetkessä sitä on vaan niin onnellinen ja tietää sen pian olevan eilinen. Eikä se hetki ikinä enää palaa. Kai silloin on oikeus tirauttaakin? Vaikka vihdoinkin käsillä olevan kesän kunniaksi, jos ei muuta.
Kaipauksessa on niin monia eri vivahteita ja tunnetiloja. Pahimmillaan se on polttavaa ja puristavaa kipua. Kun menetämme lopullisesti jonkun meille niin kovin rakkaan. Tunnemme sen puristavana, mustana, lamaannuttavana - fyysisinä oireina. Ne meistä, jotka ovat menettäneet jonkun meille todella läheisen ja rakkaan tietävät mistä on kyse, eikö? Kuinka se ikävän voimakkuus on alkuun lamaannuttavampaa ja mitä pidempään aikaa vierii, sitä helpommin pystymme usein ikävämme käsittelemään. Ja kääntämään sen poismenneen ikävöinnin jopa positiiviseksi. Emme koe sitä enää tuskallisena vaan osaamme tuntea kauniiden muistojen sävyttämää kaipausta. Tunnetta, joka on oikeastaan enemmän kiitollisuutta siitä, että on saanut kokea niitä hetkiä kyseisen rakkaan kanssa. Samalla kuitenkin tuntien kaipuuta siitä, että yhteisten muistojen kertyminen päättyi ennenaikaisesti.
Kaikki me tiedämme muunkinlaisen kaipuun. Esimerkiksi mustana marraskuun päivänä, kun räntää sataa vaakatasossa ja mustuus meinaa nielaista. Silloin usein iskee kaukokaipuu. Voi kun pääsisi aurinkoon...Mutta sen kestää, tai ainakin siitä selviää rahalla..Minuun iskee usein myös syksyn harmauden myötä järisyttävä ikävä kesää. Etenkin, jos kesä on ollut Suomessa upea ja loma on ollut onnistunut. Syksyllä siksi, että silloin kolahtaa ajantajuun, että seuraavaan ihanaan kesään on niin pitkä aika...Lohduttaudun silloin ajatuksella, että aika kuluu niin nopeasti, että pian on taas kesä. Ja sehän on nyt!
Joten nautitaan nyt. Kaihomielisyyteni kaivan jonnekin minne aurinko ei paista. Kaipaus on kaunista, jos sen ei anna vallata liian isoa tilaa. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti