Muistan vieläkin sen hetken, kun kaiken piti olla täynnä onnellisuutta, perheen yhteistä aikaa ja lomaa mitä upeimmissa puitteissa ja ainoa mitä tunsin oli sydäntä viiltävä tyhjyys ja yksinäisyys. Katselin maailman kauneinta auringonlaskua upean purjeveneen kannelta drinkkilasi kädessäni ja silloin tiesin. Että ne tuntemukset ja ajatukset jotka olin yrittänyt haudata, olivat nyt siinä. Ja ne minun tulisi kohdata. Tiesin sen minkä alitajuntani oli jo tiennyt. Että olin jo lähtenyt matkalle, jolta en selviäisi suruitta, en satuttamatta, en samanlaisena ihmisenä. Silti tiesin ja tunsin vahvasti, että sisälläni vellovat sekasortoiset ja silloin jäsentymättömät ajatukset olisivat tuleva hyökymään ylitseni kuin tuo edessä aukeava aava, tutkimaton meri. Silloin tyyni ja vaaleanpunaisen eri sävyinä niin koskettavan upea. Kätkien sisuksiinsa sen vahvan voiman, jota meri vain voi.
Kahlitsematon. Tuntematon. Arvaamaton. Vapaa. Kaunis. Synkkä. Myrskyävä. Tyyni.
Meri on kaikkea. Se on elämä.
Se symboloi nyt ja silloin minulle rohkeutta, voimaa, muutosta, lujuutta seurata sydäntään. Minun olisi löydettävä minuuteni ja oma tieni. Vaikka se olisikin osin itsekästä. Katselin sen kauneutta ja mietin elämääni. Tuo meri ja hetki edusti minulle vapautta valita. Mahdollisuuksia. Uusia alkuja. Juuri niitä asioita millaiseksi elämäni on muodostunut viimeisen kahden vuoden aikana.
En enää tunnista sitä ihmistä samaksi kuin tänään olen. Niin paljon on tapahtunut. Elämäni on ihan eri. Muutos on vaatinut paljon. Matka on ollut pitkä ja välillä hyvinkin karikkoinen ja myrskyisä. Olen luopunut paljosta, mutta saanut vielä enemmän. Enemmän kuin ikinä olisin uskaltanut edes haaveilla.
Olen purkanut itseäni ja sisintäni, sitä kuka minä olen, pala palalta. Kerros kerrokselta. Olen löytänyt paljon rumaa ja pakottanut itseni kohtaamaan kaiken minkä olisin halunnut unohtaa ja kätkeä. Raadollisella tavalla olen jopa nauttinut siitä, että olen joutunut ryömimään ja pudonnut polvilleni. Koska olen tiennyt, että minut nostetaan ylös. Että elämä myös antaa vaikka se ottaa.
Olen kyseenalaistanut monia asioita, ihmisiä, itseäni. Uskoani ja rohkeuttani on koeteltu monesti ja olen ollut epävarma, epäröinyt, pelännyt. Huomista. Sitä, että teen virheitä. Että minua sattuu taas.
Onneksi niinä epävarmuudenkin hetkinä rinnallani on seissyt ihmisiä, joihin olen voinut luottaa, jotka ovat valaneet uskoa parempaan huomiseen. Osoittaneet elämässäni ne kiitollisuuden aiheet, silloin kun en ole itse osannut niitä nähdä.
En tiennyt millaiselle matkalle silloin kaksi vuotta sitten lähdin. Jos olisin tiennyt, olisinko uskaltanut kaikki nämä vaiheet kohdata? Onneksi en tiennyt. Elämäni käsikirjoittajat ovat olleet joko niin käsittämättömiä taitureita tai sitten hulluja, koska edes saippuasarjoissa ei tällaisia juonenkäänteitä olisi keksitty.
Nyt voin katsoa taakse, ristiä käteni ja kiittää. Johdatusta, elämää, rakkaita. Olette antaneet minulle kaiken ja enemmän.
Muovanneet minut siksi jollaiseksi minun on tarkoituskin tulla.
Jokaiselle meistä on suotu vain yksi elämä. Kerrallaan. Rohkeutta matkallenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti