Tämä on pitkästä aikaa niitä aamuja, jolloin herään pakottavaan tarpeeseen alkaa kirjoittaa. Kello 5.44 ja täysin pirteänä. Aivoni tuntuvat ylikuormittuneen viime aikoina uuden työn mukanaan tuomasta tietomäärästä ja välillä en ole iltaisin kyennyt tuottamaan kunnollista lausetta edes puhuen. Olen suosiolla luopunut ajatuksesta, että kykenisin järkevään tekstin tuottamiseen tässä kaoottisessa elämänvaiheessani.
Mutta nyt..Jostain se kumpuaa. Ainakin se vimma. Järkevästä tekstistä en mene takuuseen ja se on teidän lukijoiden pääteltävissä. Mutta täytyy myöntää, että rakastan tätä tunnetta ja olotilaa. Sitä, kun sormet hyppelevät ketterästi näppäimillä ja kynsien napsunta täyttää muuten vielä unisen ja hiljaisen aamuhetken. Tätä sen elämän tulisi olla...
Bongasin tuon otsikon tekstin ystäväni insta-tililtä tällä viikolla englannin kielisenä ja näemmä se aiheutti minussa jotain. Se on nyt saanut hetken muhia alitajunnassani ja huomaan ajattelevani, että se on niin totta.
Kaikilla meillä tähän ikään asti jo päässeillä alkaa olla sitä omaa kuormaa kannettavanaan. Olemme me sitten edelleen ensimmäisellä kierroksella, toisella tai emme kierroksilla lainkaan, meistä on tullut juuri me kokemustemme kautta. Ikävä kyllä elämä ei taida sääliä tai tuntea armoa meitä ketään kohtaan vaan silloin tämä tarkoittaa myös sitä, että olemme jo saaneet erinäköisiä ja erikokoisia osumia niin siipiimme, sieluumme ja sydämeemme. Osa meistä osaa käsitellä niitä, jolloin osumajäljet jättävät pienemmät ja haaleammat arvet jäljelle. Osa meistä pystyy kätkemään ja peittämään ne niin syvälle, että niitä on lähes mahdoton havaita. Tai edes saada nousemaan pintaan. Osa niistä kestää pidempään parantua. Silti on mielestäni väärin uskotella edes itselleen, etteivätkö ne vaikuttaisi meidän elämäämme ja siihen kuinka me eri tilanteissa, elämänvaiheissa ja eri ihmisiä kohdatessamme meissä vaikuttavat.
Ne kätketyt arvet. Ne kaikkein syvimmät, arimmat ja yhä auki olevat. Sellaisia kohdatessani ja aistiessani tulen niin surulliseksi. Mietin miksei tuo ihminen itse näe ja huomaa sitä? Miksei hän halua, että ne haavat umpeutuvat? Miksei hän halua kohdata menneisyytensä haamuja ja traumoja, käsitellä niitä, päästää niistä irti ja alkaa taas elää. Koska uskallan väittää, että ihminen, joka on saanut pahoja kolhuja esimerkiksi rakkauden saralla eikä ole käynyt sitä läpi, kohtaa ne ennemmin tai myöhemmin. Se on kuin mankeli, jonka läpi on vaan mentävä. Kohdattava itsensä, tutkiskeltava itseään. Se vaatii paljon. Se vaatii rohkeutta kohdata myös itsessään ne puutteet mitkä johtivat kyseiseen lopputulokseen. Se vaatii raakaa rehellisyyttä ennen kaikkea itselleen ja anteeksi antamista. Itselleen tai ulkopuolisille kenties. Ihminen joka osumia saatuaan ei toimi niin, päätyy joko toistamaan niitä samoja virheitä, joista osumia sai, ei osaa päästää menneisyydestään irti tai vetäytyy kuoreensa ja kasvattaa sellaisen panssarin, että kukaan ei pääse siitä läpi. Pelko ajaa meitä tekemään ihan mielettömän hölmöjä asioita. Tekee meistä rationaalisista fiksuistakin ihmisistä täysin irrationaalisia ja kaheleita. Valitsemme silloin väärin ja se johtaa vääriin lopputuloksiin. Jokainen meistä valitsee sen oman tavan elää, mutta se on niin sääli, jos omat estomme, omat menneisyyden haavamme estävät meitä elämästä. Tai päästämästä toista ihmistä lähelle. Vain siksi, koska olemme vähän rikki. Tai vaikka olisimme paljonkin rikki. Meistä voi tulla eheitä. Koska vain niin haluamme.
Ei se, että olemme saaneet iskuja ja haavoja tee meistä yhtään huonompia ihmisiä. Se mikä tekee, on tavat miten paikkaamme ne. Rohkeutta teille rakkaat kohdata omat rikkinäisyyttänne aiheuttaneet asiat. Muistakaa - meillä kaikilla on oma historiamme, painolastimme ja kokemuksemme karttuneet jo tähän ikään mennessä ja jos luoja suo, sitä karttuu vielä vuosikymmeniä eteenkin päin. Silti ja juuri siksi. Eletään täysillä.
Minulla soi J. Karjalaisen Sankarit biisi nyt päässä. Sanoitus on vaan vähän eri. "Me ollaan kaikki vähän rikki, kun elettyä elämää jo on. Me ollaan kaikki vähän rikki ja se on ok."
Tänään on torstai. Se on taas toivoa täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti