Tällä viikolla olen jostain syystä taas havahtunut tähän omaan ikääni. Sitä ei vieläkään oikein tajua, että oma lapsi on jo yläasteella ja ensimmäiset poikaystävä-jutut rupeavat pian olemaan totta. Muistaa itse vielä tuon ajan niin selvästi. Ja kavereiden kanssa menemiset, elämän vastuiden opettelua. Silti niin huoletonta ja vapaata. Kuten veljenikin eilen kummitytölleen totesi, "älä kiirehdi aikuisuuteen vaan nauti tästä ajasta. Ehdit huolehtia ja murehtia myöhemminkin".
Koska niinhän se on, mitä enemmän ikää tulee, vastuut ja huolet kasvavat suhteellisesti samaa tahtia. En silti tahtoisi olla yhtään nuorempi. Vaan nautin juuri tästä hetkestä. Rentouskin nimittäin lisääntyy iän myötä ja itsensä hyväksyminen puutteineen. Tiedän millaista on olla minä. Tuttavani kommentoi minulle aiemmin tällä viikolla, että hän ihmettelee blogia lukiessani miksi välillä vaivun niin synkkiin aatoksiin ollakseni kuitenkin niin positiivinen ihminen. Hassu ajatus, koska itse en ole koskaan ajatellut sitä noin. Tunneskaalojen äärilaidat synkkine hetkineen kuuluvat niin vahvasti osaksi minuuttani siinä missä iloisuuskin. Tunnen vahvasti - aina ja molempiin suuntiin. Ei kukaan ole aina vaan iloinen ja positiivinen vaan jokaisella meistä on hetkiä tai ajanjaksoja, jolloin niille harmaille ja tummemmille sävyille on vaan annettava tilaa. Omasta mielestäni olen selvinnyt tästä vuoristoratavuodesta yllättävän hyvin vaikka olenkin toisinaan pudonnut syvempiinkin kuoppiin ja lukuisia itkuja on itketty. Voimia on mennyt mutta olen niitä myös saanut läheisiltäni. Nyt on hyvä. Kirjoittamisen avulla olen saanut purettua uskomattoman paljon sisällä riehuvia kuohujani. Ja tietenkin on hienoa, että tekstini puhuttelevat ja herättävät ajatuksia puolin ja toisin. En mitään muuta niin karsasta kuin ajatusta, että olisin mauton, hajuton ja väritön. Pidän ajatuksesta, että minua joko rakastetaan tai vihataan. Etten jätä ketään kylmäksi. Tiedän - se on hyvin narsistinen toteamus eikä luonnollisestikaan totta. Mutta kaiketi kaikki itseään ilmaisevat ihmiset haluavat ajatella noin - olkoon se ilmaisemisen muoto mikä hyvänsä.
Mutta palatakseni tähän ikään. On tässä keski-ikäistymisessä paljon hyvää. Osaa olla hyvällä tavalla itsekäs ja tehdä niitä asioita mistä nauttii. Osaa kuunnella kehoaan ja itseään mitä se tarvitsee. Tiedätte, että käyn ratsastamassa, koska se nollaa kovalevyni parhaiten. Täydellinen keskittyminen, ison eläimen hallinta ja sen liike. Siihen vaikuttaminen omalla keholla. Olla yhtä siinä hetkessä ja tuntea valtavaa tyydytystä. Parasta pään nollausta, terapiaa ja sielunhoitoa. Minulle. Jokaiselle löytyy se oma laji, josta toivottavasta saa juuri sen mitä tarvitsee.
Menen metsään, koska saan sieltä raikkaan hapen lisäksi jotain suurempaa voimaa ja mielenrauhaa, joka tuulettaa aivojeni ylikuumentumista ja vapauttaa kehossani endorfiineja - lataa akkujani. Lainaan mielelläni kollegan koiraa hoitoon niin usein kuin mahdollista, koska mikään ei tee päivääni parempaa oloa, kuin aamun aikainen metsälenkki koiran riemua katsellen. Niin tänäänkin. Sateesta raikas syksyinen metsä ja sen tuoksut ja puista tippuvien pisaroiden ääni. Muuta ei tarvita. Aivot ja keho ovat saaneet tästä lempeästä ja voimaannuttavasta viikonlopusta eväitä uuteen hektiseen viikkoon niin paljon.
Tarvitsin tätä. Kaiken tohinan ja menemisen vastapainoksi. Vaikka sitäkin tarvitsen, silloin olen tasapainossa. Pieni stressi pitää minut liikkeessä ja saa minut tuntemaan olevani elossa. Ovet ovat auki maailmaan. Nyt sen tajuaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä...mihinkään. Nuorempana sitä kuvitteli, että yksi valittu suunta sulkisi muut ovet. Niinhän se ei mene.
Pidän ajatuksesta, että koskaan ei ole merkitystä vaikka huomaisit valinneesi väärän polun (kunhan pysähdyt huomaamaan sen). Käänny takaisin, tai valitse uusi suunta, aloita alusta ja olet silti nopeammin perillä. Taakse katsomiseen ainut syy on se, että näet kuinka pitkälle olet jo päässyt. Ole ylpeä saavutuksistasi ja arvistasi. Ne tekevät sinusta juuri sinut. Koska viimeksi olet sanonut itsellesi "rakastan minua". Tee se tänään.
Tuttavani sanoihin palatakseni. Vaikka olen tännekin näitä synkkiä tekstejä ammentanut sielustani, perusluonteeni on positiivinen ja olen vaikeuksienkin keskellä silti ikuinen optimisti. Pessimistiä minusta ei luojan kiitos saa tekemälläkään. Mikä on muuten pessimistin ja optimistin ero?
Pessimisti näkee vaikeuksia kaikissa mahdollisuuksissa. Optimisti näkee mahdollisuuksia kaikissa vaikeuksissa. Tämän ajatuksen pyrin pitämään mielessäni aina. Jos lakkaisin näkemästä mahdollisuuksia, en olisi enää minä.
Et voi muuttaa tuulen suuntaa, mutta voit aina virittää purjeesi uudelleen. Nautitaan tästä iästä sillä muistakaa - keski-ikä on aikaa, jolloin on tarpeeksi vanha tietämään mitä ei pitäisi tehdä, mutta tarpeeksi nuori tekemään sen siitä huolimatta. We rock!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti