Autuaita ovat he, jotka suruitta selviävät. Sisintä ei syvältä kumpuava tuska polta eikä esiin pyrkivä pakahdutettu itku vavisuta. Ei polta luomia nuo esiin väkisin puskevat paksut pisarat.
Autuaita ovat he, joiden sydäntä ei katkeruus korvenna. Jotka eivät tiedä miten kuumia kyyneleet voivat olla, kun elämä näyttäytyy vain pettymyksien täyteiseltä taipaleelta.
Autuaita ovat he, jotka kykenevät antamaan anteeksi ja kääntämään uuden lehden. Eivät takerru tuskaisiin ja tummiin sävyihin. Eivät murehdi kaikkia maailman murheita ominaan.
Autuaita ovat he, jotka ovat kiitollisia elämälle vaikka se vaikeuksia tielle toisi. Jotka näkevät harmauden läpi ja osaavat iloita elämän pienistä hetkistä silloinkin kun kyyneleiltä ei voi välttyä.
Sanotaan, että suru jalostaa. Vaikeudet tekevät meistä vahvempia. Kyyneleetkin kuivuvat. Autuas en silti ole. Siihen on matkaa ja se on yhä kesken.
Yhä toisinaan ne yllättävät silloinkin kun ei pitäisi. Kyyneleet. Miksi olet niin kaunis sana? Ja silti kätket sisuksiisi niin paljon.
Sovitaanko niin, että ensi kerralla tulette vain onnesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti