Arjen sankarit

Minulla oli taannoin tässä mahdollisuus viettää tovi alakoulussa ja osallistua lapseni 4-luokan pullikseen eli leirikoulukassan kerryttämiseen leivonnaismyynnin merkeissä. Tilaisuus, johon siis vanhemmat leipovat kasan mokkapaloja ja lapset tuovat itse koristelemiaan muffinsseja ja sitten niitä myydään ruokailuajan päätyttyä kaikille koulun lapsille. Herkkupäivä ja valtavan kaupallinen tapahtuma. Lisäksi sinne tarvitaan pari aktiivi-vanhempaa, jotka huolehtivat vohvelin paistosta ja yleisestä järjestyksestä vaikka lapset itse tuotteet myyvätkin. Eli samalla opitaan päässälaskua ja kaupankäyntiä, organisointia jne.

Yleensähän näissä on aina mukana ne samat vanhemmat, ne jotka ovat suunapäänä vanhempain illoissa, kommentoivat aktiivisesti kaikkiin Wilma- ja Whatsapp-keskusteluihin, tulevat koulun discoon järkkäreiksi ja myyvät vappuna ilmapalloja ja roudaavat, joka jumalan myyjäisissä pöytiä ja osallistuvat askarteluihin. He tuntevat kaikki opettajat ja koulun henkilökunnan. He tuntevat jos ei nyt kaikkia 500 koulun lasta, niin ainakin omien lastensa luokka-astekaverit. Ne hypervanhemmat, jotka ovat samalla vähän ärsyttäviäkin, eikö?

Salaa haluaisin kuitenkin olla tällainen vanhempi. Joskus olen kyennyt olemaankin. Nyt viime aikoina olen kuulunut vain siihen kasvottomaan vanhempain massaan, jotka satunnaisesti peukuttavat whatsapp-keskusteluissa tai laittavat yksittäisen kommentin. Tai siihen samaan massaan, joka raahaa niitä mokkapalapeltejä kiltisti milloin mihinkäkin myyjäiseen tai koulun kahvitus-hetkeen, joihin paniikissa muutamaa päivää ennen vanhempainyhdistyksen väki herää ja anelee apuja.

Nyt päätin, että olen. Vaikka jännitti mennä mukaan sinne niiden kaikkituntevien ja -tietäjien vanhempien joukkoon lähes noviisina, niin vohvelirauta kourassa marssin aamulla riviin. Siitä tuli huikaisevan avartava kokemus. En muista koska olisin nauttinut niin paljon yhdessä tekemisen riemusta, lasten iloon osallistumisesta, siitä koko kouluyhteisön, niin opettajien kuin oppilaidenkin rutiinien ja rytmiikan seuraamisesta. Meteliä, joo kyllä. Mutta myös mielettömän tapahtumarikasta, aktiivista, iloa pursuavaa ja voimaannuttavaa. Pääsin jopa salakuunteluoppilaaksi ruotsin tunnin alkuun ja jotenkin se nostalginen olo, joka valtaa tiettekö koko kehon, kun opettaja sanoo: God morgon ja koulunkäyntiavustaja alkaa luetella ruotsalaisia nimiä. Fredrika, Ludvig, Felicia..Sit ner och öppna böckerna.." Pulpetin kannet kolahtelevat, penaaleja haetaan, pieni pulputus käy nurkassa ja opettaja sanoo:" tyst nu" ja homma jatkuu. Joku ei ole muistanut tehdä läksyjä, yksi jo viittaa innolla, opettaja marssii liitutaululta osoittamaan edellisen tunnin opittuja asioita. Vaikka moni asia on muuttunut koulumaailmassa (parempaan suuntaan sanon), niin moni asia on ah, niin samaa ja tuttua. Aloin välittömästi kaivata takaisin koulun penkille.

Noh palaan vohveleiden paistoon. Siinä, kun käytävällä niitä paistelee jokusen tunnin, pystyy aika hyvin seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Yhtä oppilasta talutetaan terkkarille, kun hän on (oikeasti) ommellut neulan sormensa läpi. Opettaja tai kuka tuo lapsen saattaja onkaan, puhelee rauhallisesti ja taluttaa lasta silittäen tätä samalla päästä. Lapsi rauhoittuu. Myöhemmin näen kuinka lapsen äiti tulee häntä hakemaan kesken koulupäivän. Melkein itsellänikin tulee tippa linssiin, kun näen kun se pieni pääsee äitinsä lohduttavaan syliin sormi paketissa.

Erityisopettaja hakee luokasta lapsen, jonka kanssa selvästi ovat menossa opiskelemaan matematiikkaa. He jutustelevat matkalla ihanasti kävellen huom. käsi kädessä lapsen jalkapalloharrastuksesta ja siitä miten lapsi on onnistunut maalinteossa. Ei sanaakaan matikasta, ei minkäänlaista estelyä tai estettä, että lapsi lähtee opiskelemaan erikseen. Ajat ovat eri ja aivan mahtavaa niin. Vai muistaako joku omasta kouluajastaan miellyttävänä sen, että olisi haettu luokasta opiskelemaan muualle? Näistä kahdesta välittyy seesteinen lämpö.

Vahtimestari juoksee edestakas milloin minkäkin asian tiimoilta. Pysähtyy juttelemaan, tuo jatkojohtoa, häätelee sisällä notkuvia lapsukaisia ystävällisesti pihalle välituntisin. Opettajat ja muu talon väki joka kerran ohi kulkiessaan nuuhkii paistuvien vohvelien tuoksua, juttelee mukavia tai vain hymyilee. Että siitä tulee hyvä mieli.

On siellä häiriöitäkin. Joku poikajoukko nahistelee välitunnilla pihalla, toiset rynnivät ja juoksevat, mutta heti joku puuttuu siihen. Katselen vierestä, kun eräs aktiivi-vanhempi, sanottakoon, että hänen nimensä on vaikka Martti, menee tuollaisen nujakoivan poikajoukon viereen. Ensinnäkin puhuttelee heistä paria nimeltä ja kuulen kuinka hän lopuksi sanoo eräälle heistä:"Julle, miksi sä käyttäydyt noin? Mä tiedän, että sä olet fiksumpi. Sä osaat ohjata sun energian muualle" Saman isän kuulen kehuvan erästä lasta myyntitiskillä " jätkähän on ihan myyntitykki, näkee, että susta tulee isona vielä joku myyntijohtaja" Toiselle, hieman syrjässä istuvalle hiljaiselle pojalle hän sanoo: " mikä hei kundi sun nimi on?" Kun poika vastaa, niin isä jatkaa:" Hei gimmat hei, täällä tällä Roopella on selkeesti parhaimmat tarjoukset ja tuotteet, tulkaas tältä kundilta ostaa.." Ja niin päivä etenee. Tämä ko.isä seuraa koko ajan tilannetta, ohjailee upealla tavalla näitä nuoria ja lapsia, osallistaa kaikkia tasapuolisesti, kehuu, jakelee yläfemmoja, tuntee kaikki. Lapset moikkaavat häntä ja tulevat juttelemaan. Tuntuu, että hänellä on aikaa kaikille.

Toki hänet tunnetaankin, koska hän on aktiivinen valmentaja ja mukana niin jääkiekko- kuin jalkapallotouhuissakin. Senpä vuoksi en lakkaa hämmästelemästä, että joukossamme on tällaisia vanhempia. Niin äitejä kuin isiä, joilla tuntuu vaan olevan enemmän tunteja vuorokausissaan kuin valtaosalla meillä muilla. Olen vaikuttunut. Ennen kaikkea myös niistä tarinoista, joita kuulen näiltä iseiltä ja äideiltä tuona päivänä koulussa. Kuinka he jaksavat välittää myös meidän muiden lapsista. He puuttuvat, koska he välittävät. Eivät siksi, että haluaisivat päteä tai olla ärsyttäviä. Se lähtee heistä luonnostaan. Tietoisuus näistä lapsista ja nuorista. Tahto olla läsnä.

Kun on osa lapsen tai nuorensa arkea, maailma näyttäytyy hyvin erilaisena kuin liike-elämän palaveripöydissä. Yhtäkkiä se tuntuu niin paljon merkityksellisemmältä. Se vetää nöyräksi. Ja kiitolliseksi. Tajuan, että näitä ihmisiähän on valtava määrä, joiden kanssa lapseni on kosketuksissa päivän aikana. Ja miten mielenkiintoisia asioita siellä tapahtuu. Ja toisaalta mihin kaikkeen he joutuvatkaan törmäämään ja millaisia asioita käsittelemään koulu- ja arkipäivänsä aikana.
Asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Koska kun kysyn miten päivä on mennyt, vastaus on aina" ihan hyvin".

Tämä puheenvuoro on omistettu teille kaikille upeille ihmisille, jotka mahdollistatte sen, että saan tehdä (vähempi)merkityksellistä työtä ja istua niin autossa kuin palaveripöydissä lukemattomia tunteja, kun te kohtaatte ne kaikki lapseni arjen haasteet ja kiemurat. Te jaksatte päivä toisensa perään rohkaista, kannustaa, opettaa, ohjata ja ensisijaisesti olla läsnä lapseni arjessa, silloin kun en itse sitä voi tai saa tehdä.
Kaikki lapset tarvitsevat näitä Marttien kaltaisia vapaa-ajan kannustajia ja välittäjiä, mutta yhtä lailla teitä kaikkia muita arjen sankareita siellä koulumaailmassa ja luonnollisesti jo tarhaiässä. Nostan näkymätöntä hattuani teille, kun jaksatte. Tosin nyt myös näen mistä sitä voimaa ja onnistumisen tunteita saatte työssänne. Se peittoaa mennen tullen omani.

Näiden sanojen saattelemana ihanaa viikonloppua meille kaikille, sillä jollain tasollahan J. Karjalaista siteeratakseni "Me ollaan sankareita kaikki". Jollain tasolla :) Pus.

Rakkauden lahja, lahja rakkauden..

Rakkaus. Varsinkin aito rakkaus on lahja. Se on itse asiassa niin suuri lahja, ettei sen suurempaa ole. Koska se ei ole koskaan itsestäänselvyys. Ei sen synty, ei sen kesto, eikä etenkään sen syvyys tai ulottuvuudet. Sitä voidaan tutkia ja yrittää ymmärtää. Sen syntyä, sen olemusta, transformaatiota matkan varrella.
Sitä miksi ylipäätään rakastutaan. Koska, ketkä, miksi. Silti sitä ei ymmärrä täysin. Eivät tutkijatkaan ole löytäneet tähän vastauksia. Toki paljon tiedetäänkin miksi. Samanlaiset arvomaailmat, huumorintaju, älykkyydentaso, tausta, kasvatus, yhdistävät elämänkokemukset, yhteiset intohimon kohteet, samankaltaiset unelmat, vastakohtien vetovoima, feromonit, ajoitus...Lukematon määrä eri nimikkeitä ja kuitenkaan se ei selitä kaikkea.
Koska näiden lisäksi on se jokin selittämätön. Jokin miksi yhteys joko syntyy toiseen, tai ei synny, ei ainakaan riittävällä tasolla, koskettaakseen sisintä. Yhteys ei joko ulotu tai kanna, jos ei ole molemminpuolista kykyä siihen. Ehkä kaikki eivät edes haluakaan sitä suhteeltaan.

Vai miten selittää sen, että toisinaan joku lähes ventovieras ihminen voi tuntua heti vain joltain niin paljon enemmältä kuin kukaan koskaan aiemmin. Joskus jo pelkästään vain siitä, kun katseet kohtaa ensi kerran. Tai antaudut ensimmäiseen keskusteluun tämän ventovieraan kanssa. Tiedät jo jotain vaikket vielä tiedä miksi.
Miksi se toinen tuntuu tältä? Tutulta vaikket vielä tuntisi. Lämmöltä vaikket tiennyt, että sinua paleltaa. Luotsiveneeltä, joka ohjaa sinut kotisatamaan vaikket tiennyt, että olet eksyksissä.

Mikä sitä yhteyttä voi selittää? Onko se se ihminen? Joku, joka tahtoo murtaa muurisi päästäkseen läpi. On kiinnostunut siitä miksi käyttäydyt niin kuin käyttäydyt. Näkee käytösmalliesi läpi, koska haluaa ymmärtää sinua ja osaa soveltaa sitä ymmärrystä oppiakseen sinut. Nähdäkseen kuka ja millainen olet. Jokainen päivä.
Miksikö?
Koska hänellä on intuitio ja aavistus siitä ensihetkestä lähtien, että hänellä on käsissään ja sydämessään jotain sellaista mikä vain harvoin on tarjolla.

Kaikki eivät kohtaa sitä koskaan. Joillakin ei ole rohkeutta ottaa sitä vastaan vaikka se annettaisiin. Oletko sinä osannut pyytää sitä? Toteutuiko se?

Tai jos et ole vielä. Uskallatko pyytää sitä?

Minä kehotan. Päätän siten kuin aloitin.

Rakkaus. Varsinkin aito rakkaus on lahja. Se on itse asiassa niin suuri lahja, ettei sen suurempaa ole.

Marmatusta VOL III

Sinä yltiöpositiivinen, niin juuri sinä, joka puhkut energiaa ja säteilet iloa ja hyvinvointia ympäriinsä. Ja Sinä, joka olet toitottanut iloasi muhkeista sieni- ja marjasaaliistasi somessa jo viikkokaupalla ja hehkuttanut kuinka olet keittänyt, säilönyt, survonut, pakastunut, kuivattanut ja mitä kaikkea. Ja myös Sinä, joka rakastat syksyn ja pimeyden tuloa ja hehkutat hyggeä ja syksyn myötä uuden elämäsi alkua uusine harrastuksineen  - älä jatka tämän lukua pidempään. En millään muotoa halua pilata iloasi tai energiaasi. Nyt on vaan just sellainen marmati-marmati -olo, että aion päästää sen ihan justiinsa valloilleen...Pahoittelut siitä. Mutta kuten joku äärilukenut tunteiden tutkimiseen keskittynyt psykoterapeutti eilen jossain ohjelmassakin totesi - tunteita tulee ja ne menee. Laidasta laitaan, joten ei jäädä niitä analysoimaan puhki. Tää on vaan tätä.

Naisena ymmärrätte sen. Liika on joskus vaan liikaa. Etenkin jos joudutte vastaamaan arjessa kaikesta itse...
On vanhempain vartit, on passin haut, terveystarkastusaikojen varaukset, harrastusten vanhempainillat, on harrastekuskaukset, on työ. Ai niin. Olisi oma elämäkin. Tahtoisi metsään. Haluaisi jumppaan. Kuskaa sen sijaan lapsia erinäisiin paikkoihin. Hae isot tytöt kauppakeskuksesta. Vie toinen sillä aikaa treeneihin. Koukkaa tullessa vanhempien kautta. Vie kirppis-tavarat. Vaihda viidessä minuutissa kuulumiset. Heippa taas. Oli kiva nähdä. Kahvit sitten joskus.

Vastaamattomia sähköposteja kymmeniä, koska olet ollut kolme päivää taas tien päällä. Yrität ehtiä vastata sillä aikaa, kun poltat kanat pannulle. Lapset kiljuu nälkää. Tajuat, että olet unohtanut ostaa riisiä. Taitaa tulla sittenkin pastaa. Katse pihalle - kesäkukat homehtuu laatikoihin. Mädät lehdet ovat jämähtäneet lasipöytään kiinni. Muista viedä istuintyynyt pian varastoon. Sähkögrilli on rikki. Muista (joskus - ehkä ensi kesänä) tarkistaa jostain voiko sen korjata.
Sää kylmenee. Osta syystakit, kengätkin jääneet pieniksi. Lapsella on huomenna sieniretki (onneksi edes joku meistä pääsee metsään). Muista astia. Muista kypärä. Onhan pyörän renkaissa ilmaa? Ylihuomenna uintia. Muista pyyhe. Kuulustele toista historian kokeeseen. Muistitko kysyä miten päivä on mennyt? Ai niin, toisella on ollut sanakoe. Miten se muuten meni? Harjoiteltiinkohan me yhtään? Muista ilmoittaa lapsesi kisajoukkueeseen, ai niin - muista se kisapaidan koko ilmoittaa toisaalle. Mikä se olikaan se järjestelmä. Missä hitossa on sen salasanat? Täytä lapsesi kanssa motivaatiolomake huom. ennen vanhempain varttia. Muista ottaa muuten se lapsesi sinne mukaan..Kas kummaa. Sillä onkin juuri treenit samaan aikaan, muista kysyä opettajalta voisiko aikaa siirtää. Muista ilmoittaa sen muuttunut aika myös lapsen isälle. Muista maksaa sähköpostissa roikkuvat laskut. Muista muistuttaa toista lasta tukiopetusajasta. Muista soittaa pari vastaamatta jäänyttä puhelua.

Muista pyytää toisen vanhemman valtakirja passia varten. Ajaessa passitoimistoon muistat ettet muistanut printata sitä mukaan. Talla pohjassa kurvaat passitoimiston pihaan kahta minuuttia ennen varattua aikaa. Virkailija kutsuu tiskille lapsen kolmannella nimellä. Tuskanhiki nousee jo otsalle kuviteltuasi, että olet ilmoittanut sen sukunimeksi...Onneksi sentään ei. Kunnes virkailija toteaa, että isän allekirjoittama lomake ei ole riittävä, koska siihen ei ole täytetty lapsen tietoja täydellisesti. Seuraa pienimuotoinen pimahdus. Anteeksi passivirkailijatäti. Olit sijaiskärsijänä. Eihän se sinun syytäsi ollut. Minulla on myös PMS:t ja koska olen karkkilakosssa, niin tekisi mieleni juuri nyt vaikka tappaa joku. Ihan vähän vaan. Ehkä se näkyi minusta. Sait asian kuitenkin hoidettua. En pyytänyt edes anteeksi. Teen sen nyt.

Takaisin kotiin. Lapsella on kaamea nälkä. Ei ole syönyt eväitään eväsretkellä. Palautettava postipakettikin on notkunut auton takapenkillä jo viikon. Kurvaatte kauppaan ja postiin. Puhelimet soi. Sähköposti kilisee. Vanhempi soittaa saako kyydin salille. Huoh. Pakko päästä itsekin. Vaikka kurkkua on pistellyt jo kolme päivää.

Ai niin. Muistinko sanoa, että näiden lisäksi on pitänyt pestä aika monta koneellista pyykkiä, käydä lukuisia kertoja kaupassa (koska aina jotain unohtuu ja silti unohtuu jotain..), hoitaa viikkosiivoukset (tosin tooodella paljon fuskaten), tyhjentää ja täyttää tiskikonetta, mankeloida ja silittää pyykkejä, viedä roskia, viedä pulloja, viedä pahvit, viedä metallit ja muovit.

Kaiken kruunasi tänään koulutuspäivän palautteissa itseensä kohdistuva sapekas kritiikki. Kaiken kansan silmien edessä. Ei auta kuin nieleskellä ja myöntää, että on peiliin katsomisen paikka ja kaikki palaute on vaan hyväksi tarkoitettu. Kehittymistä varten. Silti joudun räpyttelemään aika lailla. Helvetin PMS:t. 

Istun edelleen hikisissä jumppavaatteissa tässä pöydän ääressä. En ole edes aloittanut miettimään mitä pakkaan mukaani viikonlopun rientoa varten. Pitäisi edustaa oikein iltapuvussa työn puolesta..Katselen näitä kynsiä, tukkaa ja silmäpusseja. Puristelen vararengastani ja meinaa alkaa uudelleen itkettää. Tarvittaisiin varsinaista taikuria kyllä nyt...Missä välissä ehtisi edes kynnet lakata? Onneksi pelastava enkeli, oma ripsienlaittajani on ottanut minut tänään kukonlaulun aikaan vastaan - bussilakosta huolimatta. Lähetän hänelle kiitokset.

Huh. Tätä tämä välillä on. Kadehdin vaan teitä pihlajanmarjojen kuivattajat ja marjojen pakastajat(rakkaudella ystäväiseni) ja iloista energiaa pursuavat hyggeilijät. Kyllä minäkin vielä ehdin hyggeillä. Jos ei muuten, niin sitten eläkkeellä. Pus. Anteeksi minun marmatus. Äiti on vaan vähän väsynyt. Onneksi näitä tunteita tulee ja ne menee. Huomenna on taas uusi päivä. Ja illalla bileet. Nukahdan varmaan kello kymmeneltä (huutonaurua ääneen :D )..Ihanaa tämä oleilu keski-iän kynnyksellä.



ps. sitä paitsi olenhan minä päässyt myös tänä syksynä metsään. Ja lapset auttaneet siivouksessa. Kunhan marmatan.

Arvostus

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Olen kai aika uupunut juuri nyt. Kolmessa päivässä liki viikon työt, ajoa yli 700km, pari lentoakin (pian se toinen, kun kotiinpaluu vihdoin koittaa) sata meiliä ellei enemmänkin, kymmeniä puhelinkeskusteluja työn merkeissä ja niin edelleen. Puhelin se vaan soi ja soi. Hienoa sikäli, että tietää silloin, että myynti vetää ja kauppa käy. 

Mutta samanaikaisesti peilistä katsoo hiukkasen riutuneen ja nuutuneen näköinen nainen, joka on antanut kaikkensa. Tukka liiskaantuneena päätä pitkin, mustikkamehua hameessaan. Pirun lentokonepöydät. Etenkin noissa pikkukoneissa. Ne keikkuu ylös ja alas. Luojan kiitos olin tänään laittanut sinisen farkkuhameen päälle. Muuten tästä kiusallisesta ja rankasta kielikylpypäivästä Affenanmaalla olisi tullut vielä kiusallisempi.
Joskus sitä miettii oikeasti onko tämä työ mistään kotoisin. Se vie minua niin paljon pois sieltä missä olisin paljon tärkeämpi. Eilen jos joku olisi tarjonnut töitä muualta olisin empimättä vastannut kyllä. Miesvaltaisella alalla naisen arvostus tuntuu olevan nolla tai jopa pakkasella. Se tunne, kun tiedostat, että mielipiteilläsi on yhtä suuri arvo kuin käytetyllä vessapaperilla tai sinut kylmän viileästi vain ohitetaan keskusteluissa, katsotaan toisaalle - oikeaa asiantuntijaa. Ja tottahan se onkin, että toisissa asioissa toisillla on vain enemmän substanssia kuin itsellä. Sen tosiasian hyväksyminen ottaa koville. Etenkin niiden omien, rajallisten resurssien havaitseminen. Mutta jos ainoa asia miten sinua osallistetaan keskusteluun on se, että ulkoisilta muodoiltasi olet pätevä ja hyväksyttävä ja SE on se lisäarvo, jonka tuot mukanasi, niin vähemmästäkin feministi minussa herää..On se kumma, kun menestyvistä naisista ei yhäkään osata kirjoittaa kuin se mitä heillä kulloinkin on päällään tai kuinka edustavilta näyttävät vaikka vain muutama kuukausi synnytyksen jälkeen. Tulee nyt mieleen tämä George Clooneysta ja hänen menestyneestä ihmisoikeusjuristi-vaimostaan Amal Clooneysta kertova otsikointi menneellä viikolla.Eikä sillä, että olisin millään muotoa yhtä menestynyt kuin Amal. Mutta silti.
Ei ihme, että alle 6 tuntia nukkuneena ja satoja kilometrejä ajaneena joskus loppuu usko koko touhuun. Tekisi mieli sanoa, että pitäkää tunkkinne. Kirjaimellisesti.

Arvostus. Se on kummallinen asia. Jos sitä ei nauti tai saa osakseen, niin työ- tai yksityiselämässä, niin sen tarun voi sanoa loppuvan ennen pitkään. Se ei lohduta enää jälkikäteen sanottuna, että olisitkin ollut aivan helmi. Joskus vaan liian myöhäistä on liian myöhäistä.
Ei, en ole heittämässä pyyhettä kehään työrintamalla. Enkä onneksi yksityiselämässäkään.Onneksi on tukena myös heitä, jotka uskovat ja joiden kanssa tehdä menestyksekkäästi ja hyvillä mielin töitä. Mutta sen vaan totean, että niin paljon on vielä tehtävää ja vaikka tiedän olevani vahva, niin koettelemukset eivät tule olemaan tässä. Itseäni saan tietenkin kiittää siitä roolista, jonka olen rakentanut. Kestän mitä vaan, minulle saa nauraa, minun kustannuksellani saa nauraa, koska osaan sen taidon niin hyvin. Aina ei silti jaksaisi. Osa leikiksi tai vitsiksi tarkoitetuista sivalluksista uppoaa maaperäänkin. Tekee jäljen, jonka paikkaamiseen menee energiaa ja sitä tarvitsisi vähän paijaamista.

Arvostus ei tietenkään tule annettuna, vaan sen eteen on tehtävä töitäkin. Hartiavoimin. Kannustaa toisia niin kuin toivoisi itseään kannustettavan. Oltava läsnä, oltava kiinnostunut. Muistaa toisinaan kehua, kun aihetta on. Joskus vaikkei olisikaan. Sanoa ei, jos tietää ettei se käy. Ymmärtää oma arvonsa. Nämä kaikki pätee niin kotona kuin töissäkin.

Puolitoista tuntia vielä ennen kuin iltakoneeni lähtee kotiin. Notkun täällä baarissa ja odotan, koska voin lähteä. Nuutuneena, likaisessa hameessani. Joku koputtaa olkaani. "Saanko liittyä seuraasi?" joku mies kysyy. Melkein nauran ääneen. "Olen varattu" vastaan. "Vad synd. Du ser så bra ut - Sääli. Näytät hyvältä" toteaa hän ja jatkaa matkaansa hymyillen. Kai näistä ulkonäköön kohdistuvista kohteliaisuuksista edes pitää vielä iloita. Likaisella hameellakin.
Trevlig Onsdagen för alla. Mennään näillä.

Kaikki tai ei mitään

Oletteko miettineet mikä tässä ajassa on oudointa?
Pitää olla koko ajan tavoittelemassa jotain parempaa, syvempää, enemmän. Eikä vain tavoitella, vaan myös osoittaa, että toteuttaa, tekee, ponnistelee, haastaa.
Lähes kaikki tai ainakin hyvin monet meidän tämän ajan ihanteet liittyvät kehoon, ulkonäköön, hyvinvointiin, aikaansaannoksiin, itsensä ylittämiseen tai ylipäätään jonkinlaisiin saavutuksiin. On ne sitten fyysisiä tai henkisiä, pääomalla mitattavia tai muuten vaan arvostettuja meriittejä. Haemme arvostusta ja hyväksyntää, pelkäämme torjuntaa. Ne paineet ovat jollain tavalla läsnä meidän kaikkien elämässä ja koskettavat. Siksi tuntuu, että ihan tavallinen elämä ei tunnu enää riittävän kenellekään.

Sen saman näkee heijastuvan niin parisuhteisiin kuin parin hakuunkin.
Otetaan esimerkki jälkimmäisestä. Tämän ajan ilmiö, Tinder tai nettideittailu yleensä. Tavallisen kiva, ok, mukiinmenevä, karsee, hyi olkoon. Peukkua vasemmalle, uutta pukkaa aina lisää oikealta. Loputtomiin. Voi hyvin olla nirso ja siltikään kumppaniehdokkaat eivät lopu. Aina tunne, että seuraava on taatusti vielä parempi. Entä sitten, kun jonkun kanssa syntyy match ja uskaltautuu juttusille. Alkaa kiihkeä viestittely. Ei keskustella enää vain siitä millaisia arvoja toisella on tai mitkä ovat kiinnostuksen kohteet vaan jotta voi päästä ihan oikeille deiteille ja tapaamaan kasvotusten, tarvitaan lisää faktaa. Pahimmillaan vaihdetaan live-matskua ja kuvia siitä millaiset "varusteet" tähän tarjoukseen sisältyy. Ja millä "lisäpalveluilla" suostutaan kauppaa glousaamaan.  Miksikö niin suoraa puhetta? Koska "haluan kaiken". Ei ole tarvetta kompromisseihin.  
Ja voit olla varma, että kaikilla on samanaikaisesti monta rautaa tulessa. Kun koskaan ei tiedä kuinka paljon parempi paketti sieltä onkaan seuraavaksi tulossa..

Entä parisuhteissa sitten? Tuntuu välillä, että meillä kaikilla on hyvin epärealistisia odotuksia siitä millainen sen kumppanin tai parisuhteen pitäisi olla. Moni muistelee vain sitä vastarakastumisen aikaa ja peilaa nykyhetkeä, vaikka rakastumisesta olisi kymmeniä vuosia, tuohon aikaan. Kun toista tuijotteli vain silmiin ja sukat pyöri jaloissa. Mutta parisuhde ei ole sama kuin rakastuminen. Parisuhteessa, kuten ei elämässäkään ole vain ihanaa koko ajan. Aivan kuten parisuhteeseen, elämäänkin suunnataan aivan ylivirittyneitä odotuksia. Tavallinen arki ja tavallinen parisuhde koetaan tylsänä. Pitäisi olla niin onnellista koko ajan. Pitäisi aina olla lähdössä romanttiselle lomalle kahdestaan jonnekin tai viettää laadukasta parisuhdeaikaa - glitteriä ja glamouria. Tai että toinen jumaloi, huomioi loputtomiin, on hellä ja intohimoinen samanaikaisesti, muistaa julistaa rakkauttaan päivittäin ja etenkin osoittaa sen. Jos ei näin ole, petytään. Koska odotukset ovat liian korkealla. Villasukkaseksi ja makaronilaatikko. Kenelle sitä nyt hehkuttaisi.

Parisuhteessa aivan kuten elämässäkin, on hyvä, että on yhteisiä tavoitteita, unelmia ja tekoja. Mutta se ei pelkästään riitä. Kuvitellaan, että parisuhde tai sen onnellisuus on taidoista kiinni. Ei se ole.
Parisuhde ei ole taitolaji, vaan se on enemmänkin joukkue- ja tahtolaji. Tahdotaan olla yhdessä, annetaan toiselle myös tilaa muuttua, tahdotaan toiselle hyvää. Koska vain sen ansiosta koko joukkue voi onnistua ja menestyä. Osoitetaan tukemme olemalla läsnä, kuuntelemalla ja koskettamalla, puhumalla toisillemme. Uskotaan yhteiseen rakkauteen, uskotaan toinen toisiinsa vaikka joskus elämä yrittäisi sitä uskoa horjuttaa. Parisuhteessa pitää olla myös uskallusta osoittaa ne negatiiviset tunteet, uskallusta riidellä. Koska elämään mahtuu vaikeita aikoja, sitoutumista koetellaan. Sitoutuminen täytyy olla joukkueen yhteinen valinta, jolloin tahdon kautta usko palautuu jälleen. Koettelemusten jälkeen joukkue on aina entistä vahvempi.

Silloinhan se on siinä. Sitoutuneena joukkueen eteen on valmis tekemään kaikki tai ei mitään. Ihan tavallinen on niin paljon enemmän.



"I can´t promise you a perfect relationship, but what I can promise you is that if you are trying, I´m staying."

Musiikin voima

Perjantai-ilta. Takassa tuli. Katselen vesisateesta väreilevää järvenpintaa. Puhdas pohjoisen ilma. On aikaa rauhoittua. Hengittää.
Mikään ei rauhoita enemmän kuin saunominen, uiminen ja takkatuli. Sen suloinen rätinä ja valo, joka heijastuu punaviinilasini pinnalta.
Taustalla Vain Elämää kaikkien jaksojen koosteet. Huh mitä tulkintoja. Mitä muistoja osa noista kappaleista nostaakaan pintaan. Surua, iloa, haikeutta, kaipuuta, palan kurkkuun. Palaan aikaan menneeseen huikean kolmoskauden artistien tulkintojen myötä. Samuli Edelmanin tulkinta Vesa-Matti Loirin Väliaikainen -kappaleesta nostaa aina kyyneleet silmiin. Niin nytkin.
"Elo ihmisen huolineen, murheineen, se on vain väliaikainen. Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, se on vain väliaikainen.

Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus Ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan". Niin on.

 

Samalta kaudelta Paula Vesalan tulkinta toisen Paulan kappaleesta Sua vasten aina painaudun..Kuinka kaipasin silloin, janosin sitä, että tuntisin näin. Mutta mitä se vaatikaan, että niin kävi..Tämä kappale kosketti minua silloin jostain syystä ja nyt. Se on kuin sanoitus elämästäni.

 

"Yö, jää
Maa kimmeltää
Oot vain mun
Sun luonas aina näin rauhoitun

Mun suu sun suutas vasten painaa
Lainaa tää onhan vain
Kai näin sua vasten aina painautuisin
Jos vain oisit aina rinnallain

On tie
Pois taas vain vie
Luo sun jää
Kuin tuoksu leijumaan muistot nää"

 

Maistan viiniä lasistani. Pyyhin kyyneleitä. Ilon ja haikeuden sellaisia. Nostan katseeni ylös ja katselen salaa tuota elämääni putkahtanutta miestä. Joka tuijottaa napit korvissaan omia juttujaan ipadilta. Silmät nauraen, välillä ääneen hörähdellen. Katselen kunnes hän nostaa katseensa minuun. Siinä olet.

 

"Kauan sitten minussa
Aavistus jo sinusta
Silloin tuntemattoman
Tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää
Ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin
Tuntematta aavistin
Että illan harmaassa
Tulet vastaan pelotta"

 

Ja niin tulit. Kuten minäkin sinua vastaan. Ja nyt saan sua vasten aina painautua.

 

Rakastuneena sitä tuntee, että kaikki maailman rakkauslaulut kertovat sinun elämästäsi.

 

Vastavuoroisesti surussa, erossa, vastaoinkäymisissä sitä hakee lohtua, voimaa, jotain mitä joku muukin on kokenut. Koska se on olemassa - sanoitettuna, koskettavana. 

 

Musiikki on elämä. Elämä on musiikkia. Kaikkine väreineen, muistoineen, tunteineen.  Mikä on se kappale, joka on koskettanut sinua eniten? Tai antanut voimaa, kun sitä olet tarvinnut? Mikä nostattaa muistoja pintaan?

 

 

Kuten Elastinen sanoo:" Anna sen soida". Ihanaa viikonloppua rakkaat.