One of those days...

Niitähän elämään mahtuu. Päivä jos toinenkin jolloin elämä ei maistu aina siltä miltä se elokuvissa näyttää ja tuntuu.

Aamu alkoi mainiosti. Lenkille pitkästä aikaa kirpeään ja sumuiseen syysaamuun. Nukkunut aika hyvin, kroppa heräilee. Reilu puolen tunnin lenkki ja olo on kuin uudesti syntynyt.

Missä vaiheessa se sitten alkaa kääntyä ärtymyksen puolelle? Miksi jokin yksittäinen viesti ja tilanne keikauttaa kaiken ketutuksen puolelle? Jotain vanhaa kertymäähän siellä täytyy olla. Väsymystä, stressiä, nälkää, alkavat PMS-oireet (niitä on hyvä syyttää aina kun kilahtaa oikein kunnolla). Kaikkien yhdistelmä. Oivallinen cocktail..

Negatiivisten viestien lisäksi saan erään tietokonejärjestelmän solmuun ja tuhottua myös kollegan tunnukset sinne. Turhautumista, suoranaista vittuilua sähköpostissa, mielen pahoittamista. Tunnen olevani ihan turha ja hyödytön. Kaikkien tiellä ja inhoama.

Noh - kollegahan ei voi tietää, että tänään juuri huumorintajuni on kateissa ja kaikki alkaa itkettää (??!!). Kirotut hormonit. Miesvaltaisessa työyhteisössä on vaan oltava kova ja purtava huuleen vaikka tekisi mieli lähteä vaan kotiin.

Iloitsen (turhaan) etukäteen, että näen tyttäriäni edes hetken harrastuskyyditysten välissä vaikka onkin isä-viikko. Kumpikin on yrmeä eikä lainkaan ilahtunut. Vanhempi soittaa suutaan. Kyynel vierähtää poskelleni. Tämäkin vielä. Edes tyttäreni eivät ilahdu näkemisestäni. En saa edes halausta vaikka minulla on ollut niin ikävä heitä. Prkl. Tätä kirjoittaessani täällä lentokoneessakin minua alkaa itkettää. Hitto. Vieruskaveri ihmettelee miksi niiskutan. Taitaa olla flunssa tulossa soperran. Nainen vieressäni taitaa ymmärtää. Ainakin hän katsoo minua säälivästi. Tekisi mieli halata häntä ja parkua hänen olkaa vasten, että elämäni on aika stressaavaa just nyt. Ja hieman yksinäistä. 

Illalla puran kiukkuani täysin osattomalle ihmiselle. Hänenkin iltansa menee pieleen. Vielä suurempi mielipaha valtaa oloni. En pysty pukemaan sanoiksi miksi olen tällainen. Vaikka olen saanut jo ruokaakin. Liikaa kaikkea.

Sateessa ja pimeässä yksin purettu juhlateltta (heitin muuten ne kaikki pressut vaan mytyssä varastoon ja siellä ne odottavat iloisesti kuivumistaan), lapsen täi-hässäkkä, sakkolappu (ihan omaa huolimattomuutta aiheutettu; sekin vituttaa), harrastuskyytien järjestely, tämän päiväinen työmatka, joka tuottaa harmaita hiuksia (miten selviän). No niin.

Kun mielen möröt pukee sanoiksi ja lauseiksi eivät ne niin isoilta enää tunnukaan.

Saan anteeksipyynnön kollegalta meilitse. 

Pyydän anteeksi omaa kiukuttelua ystävältäni. 

Lapsellani ei ole täitä.

Kyllä tää tästä. Jälleen kerran. Anteeksi, että purin teillekin tätä turhautumista.

Hymyilen vieressä istuvalle naiselle. Hän miettii varmaan onkohan lääkitykseni kunnossa. On se.

Laskeuduimme juuri Maarianhaminaan. Jag ska handla allt. Trevlig dag för alla 😊

Viikon viisauksia ja oppeja..

Tekisi mieli huokaista. Huh. Mikä viikko, luojan kiitos vihdoin kotona. Tytöt kainalossa, lasi kylmää valkeaa sivupöydällä ja Vain Elämää ruudulla. Kilometrejä on taas takana tuhannen verran. Takki tuntuu tyhjältä. Toisaalta se on niin paljon uutta, opittua ja viisautta taas täynnä. Elämä on mielenkiintoinen laji. Kun sille antaa mahdollisuuden, ottaa vastaan sen mitä se antaa ja osaa olla siitä kiitollinen, onni on sen palkinto. Niin se vain on.

Olen oppinut tällä viikolla jälleen kerran, että omaa intuitiota pitää kuunnella. Intuitio voi olla myös sitä, että tuntee itsensä ja tiedostaa tarpeensa niin hyvin, että ne ohjaavat oikeaan päätöksentekoon. Silloin pääsee siihen varmuuden olotilaan, jotta voi tyyneyttä ja varmuutta tuntien todeta, että näin se piti olla. Näin sen piti mennä. On sinut ratkaisujensa kanssa jolloin seesteisyys valtaa mielen. Ja sydämen. Levottoman ja rankan vuoristoratavuoden jälkeen sitä arvostaa todellakin. Sielunrauhaa. Varmuutta. Kai sitä voi tässä kohtaa myös jonkinlaiseksi elämänviisaudeksikin sanoa.
Siitähän intuitio muovautuu.

Olen oppinut myös sen, että kaikkea vaadittavaa rohkeutta ei anneta meille jostain syystä etukäteen. Se rohkeus jota meiltä eri tilanteissa vaaditaan, syntyy muualla kuin ajatuksissa. Se syntyy tekojen yhteydessä. Toisinaan - onneksi - spekuloimamme vaihtoehdot konkretisoituvat aivan toisin kuin olemme pelänneet.

Eräs lukijani on esittänyt minulle toiveen, että kirjottaisin positiivisista asioista ja tuntemuksistani enemmän. Että kuulemma olen rypenyt vuoden aikana liiaksikin synkissä vesissä. Hän on siinä aivan oikeassa. Kun aika tarkalleen vuosi sitten aloin purkamaan tuntojani kirjoittamalla auki, en voinut kuvitellakaan kuinka pohjalla ja synkissä vesissä, suorastaan kuopissa, tulisin pyörimään..Todettakoon, että en ole lainkaan niin synkkä tai kuopassa enää. Päinvastoin. Olo on kuin uuden elämän kynnyksellä kuuluukin. Kutkuttava, positiivinen, viisastunut, uudesti syntynyt. Avoin elämälle. Niin hyvässä, pahassa kuin oppimisen kannalta. Olen tajunnut jotain elämän syvällisemmästä olemuksesta. Sitä miksi me ehkä olemme täällä.

Onni on kaiken tämän palkinto.
Se ei tule etsimällä, se tulee elämällä. Kuten tämä meille kaikille tuttu sananlasku kertoo. Niin se on.

Vain Elämää. Perjantai. Kiitos tästä(kin) viikosta. Opin koko ajan.

Mitä nainen haluaa parisuhteessa?

Minä taidan kuulua niihin(kin) pöhelöihin, joka aina tilaisuuden ja tylsistymisen tullessa klikkailen niin Facebookissa kuin Iltasanomien sivuilla erilaisia testejä ja listoja..Tiedätte nämä..10 faktaa mitkä takaavat suhteesi onnistumisen..tai 10 suosituinta seksiasentoa..tai testaa nyt Oletko onnellinen? Tai testaa nyt Millainen luonteesi on? Taatusti klikkaan auki & teen testin. Ihan kuin ne kertoisivat kaiken olennaisen minun elämästäni ja minusta ihmisenä..

Olen miettinyt useasti, että mihin niiden suosio perustuu? Ja tekevätkö naiset yksinomaan näitä? Ainakaan en tiedä, että kukaan mies olisi koskaan tehnyt niitä tai ainakaan he eivät tunnusta. Korkeintaan, jos se liittyy jotenkin älykkyyden mittaamiseen tai millaisia johtajaominaisuuksia itsestään löytää..No joo. Mutta jotenkinhan nämä testit vetoavat meissä moniin. Vaikka ne eivät anna vastauksia ja valtaosin me kai kaikki tiedostamme, että etenkin nuo Facebookin testit ovat puhdasta viihdettä, niin hauskaahan niitä on kokeilla. Ja katsoa aika ajoin mikä on päiväni aforismi tai voimalauseeni. Toisinaan osuu aika nasevasti..

Niin tai näin. Tästä aiheesta innostuneena päätin tehdä oman listan. Se on nimeltään Mitä nainen haluaa parisuhteessa? Perustuu puhtaasti ja yksinomaan neljänkymmenen ikävuoden mukanaan tuomaan kokemukseen, oppeihin ja täysin subjektiivisiin ajatuksiin. Mutta uskon, että aika monet meistä naisista yhtyvät näihin. Olisiko se houkutin juuri tässä? Me olemme loppujen lopuksi niin samankaltaisia - tarpeidemme, toiveidemme ja haaveidemme kanssa. Toivottavasti löydätte yhtäläisiä ajatuksia ja arvaukseni osuu oikeaan..

Ja huom. listahan voisi olla vaikka kuinka pitkä. Mutta taktisesti se on 10 faktaa :) Alla olevat faktat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jokainen luokoon oman prioriteettilistauksensa..

10 faktaa mitä (keski-iän kynnyksellä oleva) nainen haluaa parisuhteessa?

1) Että naiselle kerrotaan MIKSI häntä rakastaa & MIKSI häneen on alun perin rakastunut (auttaa jos asiaa toistetaan usein ja eri näkökulmista; sen kuulemiseen ei kyllästy koskaan eikä se kulu)

2) Järjestää yhteistä aikaa & tekemistä naisen kanssa (= näkee vaivaa naisen eteen). Haluaa aidosti viettää aikaa naisen kanssa vaikkei aina se tekeminen olisi ehkä se kumppanin mielestä listasijoitus 1.

3) Suutelee naista hellästi, kiihkeästi, usein, yllättäen ja myös arkisissa tilanteissa esim. ohi kulkiessaan niskaan tai tarttuu takaapäin ja puristaa vasten itseään. Tyydyttää naisen kaikilta osin myös fyysisesti.

4) Luo naiseen katseita myös julkisissa tilanteissa, joista huokuu kaikki se tunne ja lämpö, jota suhteessa on. Katse, jonka kohdatessaan tietää, että tää on se meidän juttu, joista muut eivät tiedä. Te olette juuri te.

5) On rehellinen ja luotettava, aito itsensä. Ei esitä eikä pelaa mitään pelejä.

6) Nauttii pitkistä ja syvällisistäkin keskusteluista naisen kanssa ja osaa haastaa tarpeen vaatiessa

7) Jaksaa kannustaa naistaan ja arvostaa tätä myös ammatillisesti ja ihmisenä.

8) On tuki, turva ja olkapää - aina ja riippumatta siitä mikä on vuorokauden aika ja työstressi tai muut kiireet. Kun nainen tarvitsee apua, kumppani on siinä. Kuin vuori, joka ei järkähdä ja joka osaa rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen.

9) Tekee ihanaa ruokaa ja haluaa hemmotella ja yllättää naistaan myös muilla arjen teoilla

10) Saa naisen nauramaan 


Hyvää lauantaita ihanaiset! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. <3

Suhteita..ja suhteita...

Olen viime aikoina miettinyt (liiaksikin) sitä millaisiksi ihmisiksi me muovaudumme aikojen saatossa, kokemustemme kautta. Miksi päädymme juuri niihin suhteisiin missä olemme kulloinkin olleet? Miksi juuri ne ihmiset ovat viehättäneet meitä silloin? Miksi rakkaus on syttynyt juuri sillä hetkellä ja juuri meidän kahden välillä? Ja ennen kaikkea miksi se on päättynyt, jos se on päättynyt?

Kai nämä kaikki elämää suuremmat kysymykset ja pohdinnat kuuluvat tähän eroprosessointiin tai kenties puhtaasti myös tähän ikään tullessa. Huomaan haluavani tarkastella itseäni ulkopuolisin silmin. Toki kaikki on silti hyvin subjektiivista. Mutta jotenkin uskon, että peilaten muiden kokemuksia ja ajatuksia vasten sitä osaisi jo tähän ikään mennessä analysoida omaa taivaltaan myös hieman objektiivisemmin. Jos ei muuta, niin ainakin sitä näkee näin jälkikäteen selvemmin mikä on ollut se omien suhteiden kehityskaari ja pystyy ymmärtämään miten oma alitajuntamme on meitä tässä parinvalinnassa ohjannut.

Jälkikäteen on aina niin helppo olla viisas. On helppo tunnistaa ne syyt miksi on viehättynyt aivan päinvastaisista luonteista ja ihmisistä kuin se aiempi, päättynyt suhde. Jälkikäteen on myös helppo havaita, että toisinaan sitä päätyy toistamaan aiempia virheitä. Hakee edellisen kaltaista suhdetta ja ihmistä vaikka se tie olisi jo kertaalleen osoittautunutkin hataraksi valinnaksi. Vai miten perustelette sen tosiasian, että tietyt naiset aina rakastuvat renttuihin? Tai että lankeat aina niihin kaikkein sulavimpiin casanoviin?

Toisia suhdevalintoja ohjaa selkeästi biologia. Emme edes välttämättä tiedosta sitä itse, mutta kun haetaan lapselle äitiä tai isää, sitä saattaa sokaistua. Biologisen kellon jo kumahdellessa, saatavilla oleva, luotettavalta tuntuva vaihtoehto saattaa ohjata ratkaisuamme enemmän kuin haluamme pysähtyä pohtimaan. Tai tunnustamaan tosiasioita.

Entä sitten? Mikä tahansa edellä mainituista tavoista ja alitajuntaamme ohjaavista primitiivisistä valintakriteereistä on yhtä lailla oikea tai se voi aivan yhtä hyvin olla väärä. Rakkautta kuten elämääkin on täysin mahdoton hallita joka osa-alueelta sillä sellaista käsitettä kuin hallittu kaaosteoria ei ole olemassakaan. Paitsi ehkä matemaattisissa yhtälöissä, joissa kaaoksessakin on deterministinen lopputulos. Ennusmerkkejä voi lukea - usein ulkopuolisilla on siihen paremmat mahdollisuudet kuin asianosaisilla, mutta silti mikään ei ole tae. Ei suhteen onnistumiselle, tai epäonnistumiselle. Koska rakkaus tai parisuhde ei ole matemaattinen yhtälö. Vaan siihen nimenomaan vaikuttavat ne kyseiset yksilöt, jotka suhdetaipaleelle uskaltautuvat lähteä - kaikista riskeistä, ennakko-odotuksista, vanhoista kipupisteistä, painolasteista ja peloistaan huolimatta. Hulluahan se on. Mutta onko rakkaudessa mikään täysin järjellistä toimintaa?

Mutta jos sen virran vietäväksi antautuu ja uskaltaa päästää itsensä siihen kaaokseen mukaan, olkoon lopputulos mikä tahansa, voi olla ylpeä itsestään ja rohkeudestaan. Ikään, yritysten määrään, muiden ihmisten ennakkoasenteisiin ja muihin muotoseikkoihin katsomatta. Koska kukaan olisi täysin valmis, jos ihan rehellisiä ollaan?

Tunnustan. Käyn toisinaan wc:ssä ovi auki. Etenkin aamuisin. Istun silmät ristissä pytyllä ja yritän herätellä itseäni. Useinkaan tästä toimenpiteestä ei kukaan häiriinny, koska olen enimmäkseen yksin kotona. Tytöt, jos luonani ovat, elävät omaa aamuelämäänsä alakerrassa. Tämä järjestely tuntuu vähentävän meidän aamuäreiden ihmisten kahinoita. No joo. Eksyin ajatuksesta. Siinä istuessani ovi auki, tavaan seinässäni lukevia elämänviisauksia. Silmäni osuvat usein yhteen ja samaan kohtaan.

Some opportunities only come once (pätee muuten rakkauteen yhtä lailla). All the time you spend thinking could be spent doing. Stop over analyzing. Life is short. Live. Love. Laugh. And do it often.  Ja niin monia muita viisauksia..

Päätän. Joka aamu. Näin minä elän. En anna peloille ja epävarmuuksille tilaa. Jos se on minulle suotu, tartun siihen. Rohkeasti. Se voi kestää hetken. Tai se voi kestää vuosia. Lopetan ylianalysoinnin. Nyt.

Me ollaan kaikki vähän rikki..ja se on ok....

Tämä on pitkästä aikaa niitä aamuja, jolloin herään pakottavaan tarpeeseen alkaa kirjoittaa. Kello 5.44 ja täysin pirteänä. Aivoni tuntuvat ylikuormittuneen viime aikoina uuden työn mukanaan tuomasta tietomäärästä ja välillä en ole iltaisin kyennyt tuottamaan kunnollista lausetta edes puhuen. Olen suosiolla luopunut ajatuksesta, että kykenisin järkevään tekstin tuottamiseen tässä kaoottisessa elämänvaiheessani.

Mutta nyt..Jostain se kumpuaa. Ainakin se vimma. Järkevästä tekstistä en mene takuuseen ja se on teidän lukijoiden pääteltävissä. Mutta täytyy myöntää, että rakastan tätä tunnetta ja olotilaa. Sitä, kun sormet hyppelevät ketterästi näppäimillä ja kynsien napsunta täyttää muuten vielä unisen ja hiljaisen aamuhetken. Tätä sen elämän tulisi olla...

Bongasin tuon otsikon tekstin ystäväni insta-tililtä tällä viikolla englannin kielisenä ja näemmä se aiheutti minussa jotain. Se on nyt saanut hetken muhia alitajunnassani ja huomaan ajattelevani, että se on niin totta.

Kaikilla meillä tähän ikään asti jo päässeillä alkaa olla sitä omaa kuormaa kannettavanaan. Olemme me sitten edelleen ensimmäisellä kierroksella, toisella tai emme kierroksilla lainkaan, meistä on tullut juuri me kokemustemme kautta. Ikävä kyllä elämä ei taida sääliä tai tuntea armoa meitä ketään kohtaan vaan silloin tämä tarkoittaa myös sitä, että olemme jo saaneet erinäköisiä ja erikokoisia osumia niin siipiimme, sieluumme ja sydämeemme. Osa meistä osaa käsitellä niitä, jolloin osumajäljet jättävät pienemmät ja haaleammat arvet jäljelle. Osa meistä pystyy kätkemään ja peittämään ne niin syvälle, että niitä on lähes mahdoton havaita. Tai edes saada nousemaan pintaan. Osa niistä kestää pidempään parantua. Silti on mielestäni väärin uskotella edes itselleen, etteivätkö ne vaikuttaisi meidän elämäämme ja siihen kuinka me eri tilanteissa, elämänvaiheissa ja eri ihmisiä kohdatessamme meissä vaikuttavat.

Ne kätketyt arvet. Ne kaikkein syvimmät, arimmat ja yhä auki olevat. Sellaisia kohdatessani ja aistiessani tulen niin surulliseksi. Mietin miksei tuo ihminen itse näe ja huomaa sitä? Miksei hän halua, että ne haavat umpeutuvat? Miksei hän halua kohdata menneisyytensä haamuja ja traumoja, käsitellä niitä, päästää niistä irti ja alkaa taas elää. Koska uskallan väittää, että ihminen, joka on saanut pahoja kolhuja esimerkiksi rakkauden saralla eikä ole käynyt sitä läpi, kohtaa ne ennemmin tai myöhemmin. Se on kuin mankeli, jonka läpi on vaan mentävä. Kohdattava itsensä, tutkiskeltava itseään. Se vaatii paljon. Se vaatii rohkeutta kohdata myös itsessään ne puutteet mitkä johtivat kyseiseen lopputulokseen. Se vaatii raakaa rehellisyyttä ennen kaikkea itselleen ja anteeksi antamista. Itselleen tai ulkopuolisille kenties. Ihminen joka osumia saatuaan ei toimi niin, päätyy joko toistamaan niitä samoja virheitä, joista osumia sai, ei osaa päästää menneisyydestään irti tai vetäytyy kuoreensa ja kasvattaa sellaisen panssarin, että kukaan ei pääse siitä läpi. Pelko ajaa meitä tekemään ihan mielettömän hölmöjä asioita. Tekee meistä rationaalisista fiksuistakin ihmisistä täysin irrationaalisia ja kaheleita. Valitsemme silloin väärin ja se johtaa vääriin lopputuloksiin. Jokainen meistä valitsee sen oman tavan elää, mutta se on niin sääli, jos omat estomme, omat menneisyyden haavamme estävät meitä elämästä. Tai päästämästä toista ihmistä lähelle. Vain siksi, koska olemme vähän rikki. Tai vaikka olisimme paljonkin rikki. Meistä voi tulla eheitä. Koska vain niin haluamme.

Ei se, että olemme saaneet iskuja ja haavoja tee meistä yhtään huonompia ihmisiä. Se mikä tekee, on tavat miten paikkaamme ne. Rohkeutta teille rakkaat kohdata omat rikkinäisyyttänne aiheuttaneet asiat. Muistakaa - meillä kaikilla on oma historiamme, painolastimme ja kokemuksemme karttuneet jo tähän ikään mennessä ja jos luoja suo, sitä karttuu vielä vuosikymmeniä eteenkin päin. Silti ja juuri siksi. Eletään täysillä.

Minulla soi J. Karjalaisen Sankarit biisi nyt päässä. Sanoitus on vaan vähän eri. "Me ollaan kaikki vähän rikki, kun elettyä elämää jo on. Me ollaan kaikki vähän rikki ja se on ok."

Tänään on torstai. Se on taas toivoa täynnä.

Sunnuntait antavat tilaa ajatuksille..

Tällä viikolla olen jostain syystä taas havahtunut tähän omaan ikääni. Sitä ei vieläkään oikein tajua, että oma lapsi on jo yläasteella ja ensimmäiset poikaystävä-jutut rupeavat pian olemaan totta. Muistaa itse vielä tuon ajan niin selvästi. Ja kavereiden kanssa menemiset, elämän vastuiden opettelua. Silti niin huoletonta ja vapaata. Kuten veljenikin eilen kummitytölleen totesi, "älä kiirehdi aikuisuuteen vaan nauti tästä ajasta. Ehdit huolehtia ja murehtia myöhemminkin".

Koska niinhän se on, mitä enemmän ikää tulee, vastuut ja huolet kasvavat suhteellisesti samaa tahtia. En silti tahtoisi olla yhtään nuorempi. Vaan nautin juuri tästä hetkestä. Rentouskin nimittäin lisääntyy iän myötä ja itsensä hyväksyminen puutteineen. Tiedän millaista on olla minä. Tuttavani kommentoi minulle aiemmin tällä viikolla, että hän ihmettelee blogia lukiessani miksi välillä vaivun niin synkkiin aatoksiin ollakseni kuitenkin niin positiivinen ihminen. Hassu ajatus, koska itse en ole koskaan ajatellut sitä noin. Tunneskaalojen äärilaidat synkkine hetkineen kuuluvat niin vahvasti osaksi minuuttani siinä missä iloisuuskin. Tunnen vahvasti - aina ja molempiin suuntiin. Ei kukaan ole aina vaan iloinen ja positiivinen vaan jokaisella meistä on hetkiä tai ajanjaksoja, jolloin niille harmaille ja tummemmille sävyille on vaan annettava tilaa. Omasta mielestäni olen selvinnyt tästä vuoristoratavuodesta yllättävän hyvin vaikka olenkin toisinaan pudonnut syvempiinkin kuoppiin ja lukuisia itkuja on itketty. Voimia on mennyt mutta olen niitä myös saanut läheisiltäni. Nyt on hyvä. Kirjoittamisen avulla olen saanut purettua uskomattoman paljon sisällä riehuvia kuohujani. Ja tietenkin on hienoa, että tekstini puhuttelevat ja herättävät ajatuksia puolin ja toisin. En mitään muuta niin karsasta kuin ajatusta, että olisin mauton, hajuton ja väritön. Pidän ajatuksesta, että minua joko rakastetaan tai vihataan. Etten jätä ketään kylmäksi. Tiedän - se on hyvin narsistinen toteamus eikä luonnollisestikaan totta. Mutta kaiketi kaikki itseään ilmaisevat ihmiset haluavat ajatella noin - olkoon se ilmaisemisen muoto mikä hyvänsä.

Mutta palatakseni tähän ikään. On tässä keski-ikäistymisessä paljon hyvää. Osaa olla hyvällä tavalla itsekäs ja tehdä niitä asioita mistä nauttii. Osaa kuunnella kehoaan ja itseään mitä se tarvitsee. Tiedätte, että käyn ratsastamassa, koska se nollaa kovalevyni parhaiten. Täydellinen keskittyminen, ison eläimen hallinta ja sen liike. Siihen vaikuttaminen omalla keholla. Olla yhtä siinä hetkessä ja tuntea valtavaa tyydytystä. Parasta pään nollausta, terapiaa ja sielunhoitoa. Minulle. Jokaiselle löytyy se oma laji, josta toivottavasta saa juuri sen mitä tarvitsee.

Menen metsään, koska saan sieltä raikkaan hapen lisäksi jotain suurempaa voimaa ja mielenrauhaa, joka tuulettaa aivojeni ylikuumentumista ja vapauttaa kehossani endorfiineja - lataa akkujani. Lainaan mielelläni kollegan koiraa hoitoon niin usein kuin mahdollista, koska mikään ei tee päivääni parempaa oloa, kuin aamun aikainen metsälenkki koiran riemua katsellen. Niin tänäänkin. Sateesta raikas syksyinen metsä ja sen tuoksut ja puista tippuvien pisaroiden ääni. Muuta ei tarvita. Aivot ja keho ovat saaneet tästä lempeästä ja voimaannuttavasta viikonlopusta eväitä uuteen hektiseen viikkoon niin paljon.

Tarvitsin tätä. Kaiken tohinan ja menemisen vastapainoksi. Vaikka sitäkin tarvitsen, silloin olen tasapainossa. Pieni stressi pitää minut liikkeessä ja saa minut tuntemaan olevani elossa. Ovet ovat auki maailmaan. Nyt sen tajuaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä...mihinkään. Nuorempana sitä kuvitteli, että yksi valittu suunta sulkisi muut ovet. Niinhän se ei mene.
Pidän ajatuksesta, että koskaan ei ole merkitystä vaikka huomaisit valinneesi väärän polun (kunhan pysähdyt huomaamaan sen). Käänny takaisin, tai valitse uusi suunta, aloita alusta ja olet silti nopeammin perillä. Taakse katsomiseen ainut syy on se, että näet kuinka pitkälle olet jo päässyt. Ole ylpeä saavutuksistasi ja arvistasi. Ne tekevät sinusta juuri sinut. Koska viimeksi olet sanonut itsellesi "rakastan minua". Tee se tänään.

Tuttavani sanoihin palatakseni. Vaikka olen tännekin näitä synkkiä tekstejä ammentanut sielustani, perusluonteeni on positiivinen ja olen vaikeuksienkin keskellä silti ikuinen optimisti. Pessimistiä minusta ei luojan kiitos saa tekemälläkään. Mikä on muuten pessimistin ja optimistin ero?

Pessimisti näkee vaikeuksia kaikissa mahdollisuuksissa. Optimisti näkee mahdollisuuksia kaikissa vaikeuksissa. Tämän ajatuksen pyrin pitämään mielessäni aina. Jos lakkaisin näkemästä mahdollisuuksia, en olisi enää minä.

Et voi muuttaa tuulen suuntaa, mutta voit aina virittää purjeesi uudelleen. Nautitaan tästä iästä sillä muistakaa - keski-ikä on aikaa, jolloin on tarpeeksi vanha tietämään mitä ei pitäisi tehdä, mutta tarpeeksi nuori tekemään sen siitä huolimatta. We rock!