torstai 21. helmikuuta 2019

Viimeiset sanat


Viime aikoina otsikoissa on esiintynyt lukuisia surullisia kohtaloita. Ennen aikaisia, turhia kuolemia. Ensin Matti, sitten Olli, nuori rippikoululainen lasketteluriparilla. Niin yllättäen. Niistähän uutiset kertovat. Niistähän lehdet saavat elantonsa.

Harvoin ajattelemme sitä, että kaikkien niiden taakse kätkeytyy aina jonkun ihmisen elämä. Jonkun, jota joku on rakastanut. Jonkun, jota jää moni läheinen kaipaamaan. Jonkun, jota joku suree hurjasti. Jonkun toisenkin elämä järkkyy ja muuttuu pysyvästi. Suru hälvenee, muttei katoa koskaan täysin. Ikävä jää ja asettuu taloksi. Lopulta muovautuu osaksi arkea. Ja sitä toista ei enää ole. Miksi toisten kuolemat koskettavat enemmän kuin toisten? Miksi ajattelemme, että jonkun toisen elämä olisi ollut arvokkaampaa kuin jonkun toisen. Miksi toinen saakin elää ja toinen viedään pois kesken kaiken, varoittamatta. Vastauksia tuskin noihin kysymyksiin löytyy. Uskon, että ne ovat sellaisia kysymyksiä, joita jokainen rakkaimpansa menettänyt miettii.

Lehdet ovat levitelleet eteemme myös Matti Nykäsen viimeiset sanat puolisolleen " Nuo pitäisi viedä pyykkiin". En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Sitä, että ihmisen elämä on juuri tuollaista. Yhtenä hetkenä ajattelet, että minun pitäisi ehtiä korjaamaan nyt illalla vielä lattialla lojuvat likavaatteet pyykkiin ja seuraavassa hetkessä olet kuollut. Vai sitä, että olipas arkiset sanat. Olisiko moninkertaisen maailmanmestarin viimeisiksi sanoiksi pitänyt tallentua jotain mikä paremmin kuvaisi Matin värikästä elämää? Kuten se, että elämä on laiffii tai ihmisen parasta aikaa. Vai kenties sitä, että olisiko se voinut jäädä julkaisematta? Että miksei keltaisella lehdistöllä ole mitään kunnioitusta minkään asian osalta. En tiedä. Vai olisiko se jopa niin, että ne ovat juuri erinomaiset viimeisiksi sanoiksi. Ne kuvastavat sitä, että on elänyt, on ollut joku, jonka kanssa jakaa arkisen elämänsä asiat ja sanat. ja lähtenyt saappaat jalassa.

Joka tapauksessa se ja tänä aamuna kuuntelemani Radio Aallon keskustelu jäivät mieleeni hautumaan. Jarkko Valtee, Kimmo Vehviläinen ja Sohvis-Jari lukivat ääneen kuuntelijoiden lauseita, mitä he toivoisivat viimeisiksi sanoikseen. Tai oikeastaan sanoikseen, jotka haluaisivat kaiverrettavan hautakiveensä. Oli hienoja lauseita. Mm. "Kiitos, ilo oli minun puolellani" "Voi kunpa olisin syönyt jälkiruokaa" "Myrskyn jälkeen on poutasää" "Elämä on liian lyhyt ajettavaksi tylsillä autoilla" "Elämän kestävä pakkaus, repussa rock, rauha ja rakkaus" "Ugh, olen puhunut" Jäin siinä pohtimaan, että tämänhän voi ymmärtää kahdella tavalla - ainakin. Miten ihminen haluaa, että hänet muistetaan tai mitä tai mikä on hänen mottonsa tai jopa niinkin, että miten hän olisi halunnut elää. Mitä siinä viimeisellä hetkellä tekisi toisin? Jos se on vain jälkiruoan syömistä, niin miksei aloittaisi sitä jo nyt? Mitä Olli sanoisi nyt, jos eläisi? Mitä hän olisi halunnut kiveensä hakattavan? Entä se poika siellä Himoksella? Eikö tulekin aika järjettömän surullinen olo.

Olin tänään aikeissa kirjoittaa jostain tavallisen arjen urputuksesta. Siitä, kun vaan vähän harmittaa jokin muttei oikein tiedä mikä. Noh, elämä harmittaa. Kun aloin kirjoittamaan, en tiennyt, että alankin kirjoittamaan kuolemasta. Kun piti valittaa elämästä. Nyt ei tee enää yhtään mieli valittaa elämästä. Enkä ole valmis vielä miettimään niitä viimeisiä sanojani. Arvaan, että aika moni teistä tätä lukiessaan tekee niin? Houkutus on suuri, mutta nautitaan ensin elämästä. Vaikka se olisi joskus ihan tavallista ja tylsääkin. Tai vaikka toisinaan minusta tuntuu, että käyn elämässäni ihan puolella täytöllä, kun toinen puoli elämästäni elää muualla. Siltikin. Ja ehkä juuri siksi. Ehkä juuri tänään sen vuoksi kun olen taas epäkiitollisena itsekseni ajatuksissani urputtanut. Pitäisi muistaa - vaikka ainoa asia, joka mielessä pyörii, on se, että pitäisi nuokin viedä pyykkiin tuosta. Nekin sanat ovat lahja.

Vaikka mieluummin tänään sanonkin jotain muuta. Jotain mikä pitää sisällään sanat kiitos, rakkaus, ikävä, hyvää yötä. Rakas. Vaikken uskokaan niiden olevan viimeiset. Mutta entä jos jonain päivänä sitä ei voikaan tietää?

1 kommentti:

  1. Hei, loistavia kirjoituksia. Googlasin "neljänkympin kriisi" ja löysin blogiisi. Jaa seurailemaan ja kriiseilemään :)

    VastaaPoista